Synnytyksestä on siis selvitty. Imetys takkuaa ja neuvolasta vilautellaan luovutus korttia. Tuntuu pahalle, mutta kovapäisyyttäni en haluaisi vielä luovuttaa, kun tyttö saa riittävästi maitoa ja kasvaa sillä hyvin. Edellyttäen tietenkin, että pumppaan sen maidon.
Paino palautui yllättävän hyvin. Hirveitä määriä raskauskiloja ei jäänyt, muutamia senttejä tuli, mutta nekin ovat jo melkein karisseet sille samaiselle tasolle millä olin toisen raskauden alkaessa.
Olen jo muutaman viikon uhonnut pääni sisällä, että kohta aloitan laihduttamisen ja kohta aloitan. Olen suunnitellut jo ruokavaliot ja urheilusuunnitelmat. Mikähän minua nyt sitten estää aloittamasta tätä touhua taas? Joo myönnetään olen kyllä vielä aivan lasteni lumoissa. Siinä ne molemmat nyt ovat! Lihaa ja verta, voin katsoa heitä, nähdä hengityksen ja kuulen heidät. Minun perheeni on täysi. Sydämeni on pulollaan rakkautta, noita kolmea ihmistä kohtaan jotka täyttävät arkeni. Lapseni ja heidän isänsä. Poikani, tyttäreni ja mieheni. Voisimpa vain tuijottaa heitä ja hymyillä, olisipa minulla aikaa vain tuijottaa heitä ja hymyillä!
Tuosta saankin kätevän aasin sillan siihen suurimpaan tekosyyhyn miksi en ole jo juoksemassa koiran kanssa. Minulla ei ole aikaa. En tosin ole elänytkään missään ruusunpunaisessa maailmassa ja olettanut, että kun hankin lapset vuoden ikäerolla, minulle ilmaantuisi lainkaan omaa aikaa muutamaan vuoteen ilman, että sitä aikaa on suunnitelemalla suuniteltu. Heti kun saan hengähtää minä istahdan tähän, koneelle, television ääreen tai sitten ihan vain oikaisen jalkani mukavasti sohvalla kirja kädessä, lukaisen viisi minuuttia jotain päätöntä hömppä kirjaa ja juoksen samantien taas sen luo joka seuraavaksi eniten tarvitsee huomiotani.
Koko ajan tekee myös mieli leipoa jotain. Vehnäjauhoista tietenkin tai no mitkä tahansa vaaleat jauhot käy. Pullaa varsinkin tekee hirveästi mieli koko ajan. Rahkapullia.
Harkitsen, että laittaisin itseni ruotuun vasta ristiäisten jälkeen, mutta onko mitään järkeä antaa itsensä repsahtaa ja mässätä kaikkia niitä pahimpia herkkuja ja kompastuskiviään sinne ristiäisiin asti ja sitten alkaa järkyttävän kova taistelu normaali ruokavalioon pääsemiseksi? Nyt kuitenkin, jos leivon syön palan kaksi leivoksesta ja annan olla, jos haluan suklaata tai muuta herkkua, otan patukan en kokonaista levyä jne. Toiveenani olisi elää joskus sen tavoite painoindeksini kanssa normaalia elämää, niin etteivät herkut olisi kokonaan pannassa, mutta jos elämäni on tätä, että nyt mennään ja ajan kulumista lasketaan välillä herkusta herkkuun, niin aika pahalta näyttää. Yhdessä vaiheessa minulle oli jo hirvittävän hyvä ateriarytmi ja se tuotti parempaa kuin hyvää tulosta. En ajatellut koko ajan kaikkea sokerista ja pullamössöistä.
Pitäisi saada energiaa ryhdistäytyä, pitäisikö siis suosiolla odottaa, että tuo kuopus vanhenee kuukauden pari? Yrittää silleen pitää itseään löysässä hihnassa nyt tän laihduttamisen kanssa ja tavoitella vain maltillista painonpudotusta siihen asti, että saan rytmin täysin hallintaan ja saan tehtyä jotain ratkaisuja tämän imetyksen kanssa. Olisiko puol kiloa kahdessa viikossa hyvä? Jos se lähtis tasaisen tappavasti, niin eikö silloin voitaisi puhua myös ihan pysyvästä tuloksesta?
Äh alan olla jo sekava, pakko kai se on raahautua sänkyyn, kun sain tytönkin syötettyä ja esikoinen herää varmasti kohta itkemään kuumeessa.
Sitä ei varmasti ymmärrä ennen kuin on äiti, kuinka pahalle tuntuu, kun omalla lapsella on edes nuha. Kuinka noin pienelle selittää sitten, ettei oikeasti ole hätää ja että se menee kyllä hetkessä ohi, kunhan nyt ensin lepää vain tarpeeksi?
