Tänään on ollut ehdottomasti koko kolmen kuukauden huonoin päivä.
Tuli aamusta hiukan nalkutettua miehelle kaikesta tyhjästä, siitä seuranneen ketutuksen ansiosta tuli sitten kiskastua pari pullaa pakkasesta, puntarilla stressailu käynnin jälkeen ketutus käyrä oikein pomppas lisää ja teki oikein voltinkin ilmassa ja siitä piristyneenä tempaisin pakkasesta vielä pari keksiä. Tässä vaiheessa olisin seuraavaksi lampsinut vessaan oksentamaan hammasharjan ystävällisellä avustuksella, mutta nyt voisi oikeastaan sanoa, että onneksi lapsukainen katsoi tässä vaiheessa parhaaksi alkaa käyttäytyä vaativasti ja omivasti, joten eihän sitä äiskällä ollut siihen mitään sanottavaa.
Puntari näytti siis tuolloin muka kahta lisäkiloa, mutta mitä nyt äsken kävin uudelleen, niin plussaa oli vain 200 grammaa. Eli enemmän kuin hyvä, että en päässyt oksentamaan. Se tuskin olisi vaikuttanut painoon yhtään mitenkään ja sitä seurannut morkkis olisi ollut sitten vielä kamalampi, kuin tämä 200 gramman aiheuttama.
Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, että kuinka saisin vieroitettua itseäni puntarista. Käyn puntarilla varmaan minimissään sen 10 kertaa päivässä ja sitä maksimi määrää en halua edes arvuutella. Voisi melkein sanoa, että puntari on yksi minun elämäni tärkeimmistä pisteistä. En missään nimessä haluaisi asian olevan niin.
Yritän päivittäin sanoa itselleni erilaisia tavotteita puntarilla käynnin vähentämisen suhteen. Olen edelleen siinä ensimmäisessä tavoitteessa -> käy vain aamulla ja illalla. Jos tuolla tavoitteella onnistuisi joskus kokonaisen viikon menemään, sen jälkeen voisin siirtyä seuraavaan suunnitelmaan eli -> käy vain aamulla. Tuolla voisi kokeilla vetää sen kaksikin viikkoa ennen, kuin uskaltaisin alkaa yrittämään väli päivän jättämistä punnitukseen. Aina kun muistutan itseäni noista tavotteista, huomaan kinaavani itseäni vastaan argumentilla: "Joo, joo aloitan sen sitten huomenna."
Huomenna ja huomenna. Miksi kaikki uusi ja hiukankin hankala aloitetaan aina huomenna? Miksi ei heti nyt tällä palopunaisella sekunnilla! Johtuuko se laiskuudesta vaiko mukavuudenhalusta? Epämukavuuden tunteesta ja siitä, että pitäisi muuttaa täysin itselleen jo niin tutuksi käyneitä rutiineja? Itsestäni alkaa aina tuntumaan, etten ole henkisesti ihan vielä valmis siihen, että nostaisin puntarin jonnekin ylimmälle hyllylle viikoksi ja kävisin vain kerran viikkoon sillä tarkastamassa tilannetta.
Kun sain tietää olevani raskaana, en uskonut olevani henkisesti valmis siihen. Ennen kaikkea minusta tuntui, etten ole valmis syömään päivittäin. "Sinun täytyy syödä kahden edestä." Kaikui koko ajan korvissani anopin vanha uskomus. Eihän sitä raskaana ollessa kahden edestä syödä, silloin syödään vain pikkuisen enemmän korkeintaan ja keskitytään paremminkin tavallista terveellisempään ruokavalioon. Ekat pari viikkoa, kun mietimme mieheni kanssa mitä teemme raskauden suhteen, meni itselläni aikalailla vesi-linjalla. Sen jälkeen, kun minulle valkeni, että minä todella haluan tämän vauvan, minulle myös naksahti päähän se, että enään en perustele itselleni terveellisen ruokailu rytmin aloittamista sanomalla aina vain: "Huomenna." Se oli tehtävä tänään.
Milloinhan olen tarpeeksi rohkea ajattelemaan tuon puntarin kanssa samoin?
lauantai 30. heinäkuuta 2011
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Uusi tukka ja uudet kujeet (BMI 26)
Tuli tänään sitten piipahdettua kampaajan penkissä ja pakko kyllä todeta, että pidän todella paljon, vaikka onhan tähän taas ensi alkuun hiukan totuttelemista.
Minulla oli viimeksi 18 kesäisenä siili tukka ja siitä lähtien, kun hiukset ovat saaneet kasvaa vapaasti, niin johan nämä olivat puoleen selkään ja tunsin itseni todella epä-minäksi, jos noin nyt voi sanoa.
En nyt vielä kuitenkaan luopunut ihan kaikista pitkistä kutreista vain kolmasosasta, sillä mieheni pyysi että muuttaisin hiukset lyhyiksi pikku hiljaa, että hänellä olisi aikaa totutella. Luulen, ettei hän ihan tätä tarkoittanut, mutta minusta tämä on parempi kuin hyvä näin ja saan vielä tarvittaessa peitettyä lyhyeksi leikatun osan, jos jotakuta vanhempaa sukulaista voi lyhyet hiukset järkyttää (kuten edellisellä kerralla).
Anopin kuullessa tästä minun uudesta hiustyylistä, tuli heti kommentti: "Miten se nyt sellaisen tukan, ku on äiti ihminen?!" Onko hiustyyli muka jotenkin verrannollinen äitiyteen. Jos näin on niin pitäisikö minulla leikata hiukset n. polkkapituisiksi ja pistää permanentti, sillä suurimmalla osalla anopin ikäryhmän äideillä on juuri jotain tämän tyyppistä. Permanentti tuntuu olevan kaikille se must-juttu.
Valitettavasti pakko tuottaa pettymys tämän perus-äiti lookin omaaville äiskille ja todeta, etten ehkä ihan vielä ole valmis mihinkään noin radikaaliin ja toivoa, ettei nämä minun hiukseni, tee minusta anopin silmissä nyt ihan surkeaa äitiä. Harmillista sinällään, jos hänen mielestään hiukseni kasvattavat poikaani.
Itse rakastan näitä hiuksia ja ihan sormet jo syyhyä päästä värjäilemään tätä päätä.
Eilen tuli tehtyä muutaman päivän ruoaksi sitten kesäkurpitsa-kiusausta. Mies suhtautui aluksi todella epäilevästi, mutta kun otin tuon tekeleeni uunista hän oli jo piirittämässä sitä ja kehui tuoksua. Eli voisin päätellä, että ruoka oli hänenkin mielestään täysin onnistunutta, kun sitä kelpasi syödä kolmen lautasellisen verran ja hyvähän tuo on, että kelpaa.
Tämä laihdutus projekti on tavallaan minun ja mieheni yhteinen harrastus. Molemmille tuli lisäkiloja raskauden aikana ja varsinkin siinä loppuvaiheessa, kun olin koko ajan leipomassa jotain herkkuja. Itselläni laihtumista joudutti toki synnytys ja sittemmin imetys, joten sain siinä hyvän alkuspurtin mieheeni nähden. Nyt toki vauhti on hidastunut ja painon tippuminen on hitaampaa kuin miehelläni ja ihan kateellisena olen seurannut hänen lukemiaan.
Tiistait ovat meidän punnituspäiviämme. On huomattavasti mukavampaa, kun laihdutetaan yhdessä, molemmat saavat tukea toisiltaan, tsemppausta hyvinä ja huonoina päivinä ja onhan se kivaa jakaa tuloksia toisen kanssa juurikin tyyliin: "Katsos nämä housut ei enään pysy ilman vyötä." On todella piristävää, kun tietää että toinenkin tekee töitä saman aiheen parissa yhtä ankarasti kuin itsekin ja, että jotakuta oikeasti kiinnostaa kuulla ja nähdä miten minäkin edistyn. On ihanaa saada kannustusta herkkujen hylkäämisen suhteen ja muistutusta, ettei niillä herkuilla voi korvata oikeita aterioita, sillä se on minulle se vaikein pala koko touhussa.
Nyt kuitenkin täytyy kiiruhtaa, kun poikanen kutsuu.
Tämän päivän punnituksen jälkeinen BMI on siis tasan 26
Hitaasti mutta varmasti :)
Minulla oli viimeksi 18 kesäisenä siili tukka ja siitä lähtien, kun hiukset ovat saaneet kasvaa vapaasti, niin johan nämä olivat puoleen selkään ja tunsin itseni todella epä-minäksi, jos noin nyt voi sanoa.
En nyt vielä kuitenkaan luopunut ihan kaikista pitkistä kutreista vain kolmasosasta, sillä mieheni pyysi että muuttaisin hiukset lyhyiksi pikku hiljaa, että hänellä olisi aikaa totutella. Luulen, ettei hän ihan tätä tarkoittanut, mutta minusta tämä on parempi kuin hyvä näin ja saan vielä tarvittaessa peitettyä lyhyeksi leikatun osan, jos jotakuta vanhempaa sukulaista voi lyhyet hiukset järkyttää (kuten edellisellä kerralla).
Anopin kuullessa tästä minun uudesta hiustyylistä, tuli heti kommentti: "Miten se nyt sellaisen tukan, ku on äiti ihminen?!" Onko hiustyyli muka jotenkin verrannollinen äitiyteen. Jos näin on niin pitäisikö minulla leikata hiukset n. polkkapituisiksi ja pistää permanentti, sillä suurimmalla osalla anopin ikäryhmän äideillä on juuri jotain tämän tyyppistä. Permanentti tuntuu olevan kaikille se must-juttu.
Valitettavasti pakko tuottaa pettymys tämän perus-äiti lookin omaaville äiskille ja todeta, etten ehkä ihan vielä ole valmis mihinkään noin radikaaliin ja toivoa, ettei nämä minun hiukseni, tee minusta anopin silmissä nyt ihan surkeaa äitiä. Harmillista sinällään, jos hänen mielestään hiukseni kasvattavat poikaani.
Itse rakastan näitä hiuksia ja ihan sormet jo syyhyä päästä värjäilemään tätä päätä.
Eilen tuli tehtyä muutaman päivän ruoaksi sitten kesäkurpitsa-kiusausta. Mies suhtautui aluksi todella epäilevästi, mutta kun otin tuon tekeleeni uunista hän oli jo piirittämässä sitä ja kehui tuoksua. Eli voisin päätellä, että ruoka oli hänenkin mielestään täysin onnistunutta, kun sitä kelpasi syödä kolmen lautasellisen verran ja hyvähän tuo on, että kelpaa.
Tämä laihdutus projekti on tavallaan minun ja mieheni yhteinen harrastus. Molemmille tuli lisäkiloja raskauden aikana ja varsinkin siinä loppuvaiheessa, kun olin koko ajan leipomassa jotain herkkuja. Itselläni laihtumista joudutti toki synnytys ja sittemmin imetys, joten sain siinä hyvän alkuspurtin mieheeni nähden. Nyt toki vauhti on hidastunut ja painon tippuminen on hitaampaa kuin miehelläni ja ihan kateellisena olen seurannut hänen lukemiaan.
Tiistait ovat meidän punnituspäiviämme. On huomattavasti mukavampaa, kun laihdutetaan yhdessä, molemmat saavat tukea toisiltaan, tsemppausta hyvinä ja huonoina päivinä ja onhan se kivaa jakaa tuloksia toisen kanssa juurikin tyyliin: "Katsos nämä housut ei enään pysy ilman vyötä." On todella piristävää, kun tietää että toinenkin tekee töitä saman aiheen parissa yhtä ankarasti kuin itsekin ja, että jotakuta oikeasti kiinnostaa kuulla ja nähdä miten minäkin edistyn. On ihanaa saada kannustusta herkkujen hylkäämisen suhteen ja muistutusta, ettei niillä herkuilla voi korvata oikeita aterioita, sillä se on minulle se vaikein pala koko touhussa.
Nyt kuitenkin täytyy kiiruhtaa, kun poikanen kutsuu.
Tämän päivän punnituksen jälkeinen BMI on siis tasan 26
Hitaasti mutta varmasti :)
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Aloitus puheenvuoro (BMI 26,1)
Ajattelin näin aluksi kertoa hiukan omasta historiastani ja näin ensimmäisessä pävityksessäni nimenomaan paneutua täysillä itseeni laihduttajana.
Olen sanalla sanoen koko ikäni ollut jojoilija. En ole lopulta koskaan tyytyväinen mihinkään. En koskaan näe peilistä sitä mitä haluaisin. Aina olen joko liian lihava tai liian laiha. Useimmiten kuitenkin tuota ensimmäistä.
Olen siis ollut, niin kauan kuin muistan ainaisella dietillä, kuten varmasti niin monet muutkin.
Alimillaan BMI on ollut 14,3 ja korkeimmillaan 32.
Nyt sitten haluaisin vihdoinkin löytää sen kultaisen keskitien. En halua laihtua ja lihoa, lihoa ja laihtua, koko ajan ees taas. Haluan pystyä antamaan lapselleni (tulevaisuudessa lapsilleni), terveen mallin siitä kuinka omaan vartaloonsa pitää suhtautua ja kuinka sitä täytyy osata arvostaa ainakin sen verran, että painoa ei päästä heijaamaan tuollaisissa lukemissa ees sun taas.
Haluaisin sanoa, että tämän blogin avulla seuraan viimeistä laihduttamistani. Kirjoitan tänne suoraan tunteitani ja ajatuksiani, ruokavaliostani ja liikunnasta, sekä toivoisin voivani kirjoittaa myös elämästäni yleensä, sillä tälläisen projektin aikana korostuu vain se miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lopulta, kun onnistun saavuttamaan tavoite painoni tämä blogi muuttuu (toivottavasti) kertomaan opettelusta pitää paino siinä mihin sen halusin, ilman että se lähtee radikaaliin nousuun tai laskuun.
Siispä aloitus BMI:ni on 26,1 n. 3kk synnytyksestä
Tavoite BMI olisi 22 ja tähän tavoitteeseen haluaisin päästä seuraavan 9 kk aikana.
Aikaa on sen vuoksi noin paljon, kun yritän välttää, että aloittaisin hirvittävän kirimisen ja näin ollen koko touhu pääsisi karkaamaan käsistä. Ja eikös sitä niin sanota, että mitä vakaammalla tahdilla painon saa pois, niin silloinhan se pitäisi olla helpompi saada pysymään poissa.
Nyt olisi siis mahdollisuus päästä testaamaan sekin väite.
Mutta nytten tältä osin seuraavaan kertaan ja tämä laihdutus olisi hyvä aloittaa kunnon unilla (tai ainakin, niin kunnollisilla kuin mitä tuo pieni tuhiseva rakkaus-pakkaus antaa).
Olen sanalla sanoen koko ikäni ollut jojoilija. En ole lopulta koskaan tyytyväinen mihinkään. En koskaan näe peilistä sitä mitä haluaisin. Aina olen joko liian lihava tai liian laiha. Useimmiten kuitenkin tuota ensimmäistä.
Olen siis ollut, niin kauan kuin muistan ainaisella dietillä, kuten varmasti niin monet muutkin.
Alimillaan BMI on ollut 14,3 ja korkeimmillaan 32.
Nyt sitten haluaisin vihdoinkin löytää sen kultaisen keskitien. En halua laihtua ja lihoa, lihoa ja laihtua, koko ajan ees taas. Haluan pystyä antamaan lapselleni (tulevaisuudessa lapsilleni), terveen mallin siitä kuinka omaan vartaloonsa pitää suhtautua ja kuinka sitä täytyy osata arvostaa ainakin sen verran, että painoa ei päästä heijaamaan tuollaisissa lukemissa ees sun taas.
Haluaisin sanoa, että tämän blogin avulla seuraan viimeistä laihduttamistani. Kirjoitan tänne suoraan tunteitani ja ajatuksiani, ruokavaliostani ja liikunnasta, sekä toivoisin voivani kirjoittaa myös elämästäni yleensä, sillä tälläisen projektin aikana korostuu vain se miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lopulta, kun onnistun saavuttamaan tavoite painoni tämä blogi muuttuu (toivottavasti) kertomaan opettelusta pitää paino siinä mihin sen halusin, ilman että se lähtee radikaaliin nousuun tai laskuun.
Siispä aloitus BMI:ni on 26,1 n. 3kk synnytyksestä
Tavoite BMI olisi 22 ja tähän tavoitteeseen haluaisin päästä seuraavan 9 kk aikana.
Aikaa on sen vuoksi noin paljon, kun yritän välttää, että aloittaisin hirvittävän kirimisen ja näin ollen koko touhu pääsisi karkaamaan käsistä. Ja eikös sitä niin sanota, että mitä vakaammalla tahdilla painon saa pois, niin silloinhan se pitäisi olla helpompi saada pysymään poissa.
Nyt olisi siis mahdollisuus päästä testaamaan sekin väite.
Mutta nytten tältä osin seuraavaan kertaan ja tämä laihdutus olisi hyvä aloittaa kunnon unilla (tai ainakin, niin kunnollisilla kuin mitä tuo pieni tuhiseva rakkaus-pakkaus antaa).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)