Notkahdus

Tänään on ollut ehdottomasti koko kolmen kuukauden huonoin päivä.
Tuli aamusta hiukan nalkutettua miehelle kaikesta tyhjästä, siitä seuranneen ketutuksen ansiosta tuli sitten kiskastua pari pullaa pakkasesta, puntarilla stressailu käynnin jälkeen ketutus käyrä oikein pomppas lisää ja teki oikein voltinkin ilmassa ja siitä piristyneenä tempaisin pakkasesta vielä pari keksiä. Tässä vaiheessa olisin seuraavaksi lampsinut vessaan oksentamaan hammasharjan ystävällisellä avustuksella, mutta nyt voisi oikeastaan sanoa, että onneksi lapsukainen katsoi tässä vaiheessa parhaaksi alkaa käyttäytyä vaativasti ja omivasti, joten eihän sitä äiskällä ollut siihen mitään sanottavaa.
Puntari näytti siis tuolloin muka kahta lisäkiloa, mutta mitä nyt äsken kävin uudelleen, niin plussaa oli vain 200 grammaa. Eli enemmän kuin hyvä, että en päässyt oksentamaan. Se tuskin olisi vaikuttanut painoon yhtään mitenkään ja sitä seurannut morkkis olisi ollut sitten vielä kamalampi, kuin tämä 200 gramman aiheuttama.

Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, että kuinka saisin vieroitettua itseäni puntarista. Käyn puntarilla varmaan minimissään sen 10 kertaa päivässä ja sitä maksimi määrää en halua edes arvuutella. Voisi melkein sanoa, että puntari on yksi minun elämäni tärkeimmistä pisteistä. En missään nimessä haluaisi asian olevan niin.
Yritän päivittäin sanoa itselleni erilaisia tavotteita puntarilla käynnin vähentämisen suhteen. Olen edelleen siinä ensimmäisessä tavoitteessa -> käy vain aamulla ja illalla. Jos tuolla tavoitteella onnistuisi joskus kokonaisen viikon menemään, sen jälkeen voisin siirtyä seuraavaan suunnitelmaan eli -> käy vain aamulla. Tuolla voisi kokeilla vetää sen kaksikin viikkoa ennen, kuin uskaltaisin alkaa yrittämään väli päivän jättämistä punnitukseen. Aina kun muistutan itseäni noista tavotteista, huomaan kinaavani itseäni vastaan argumentilla: "Joo, joo aloitan sen sitten huomenna."
Huomenna ja huomenna. Miksi kaikki uusi ja hiukankin hankala aloitetaan aina huomenna? Miksi ei heti nyt tällä palopunaisella sekunnilla! Johtuuko se laiskuudesta vaiko mukavuudenhalusta? Epämukavuuden tunteesta ja siitä, että pitäisi muuttaa täysin itselleen jo niin tutuksi käyneitä rutiineja? Itsestäni alkaa aina tuntumaan, etten ole henkisesti ihan vielä valmis siihen, että nostaisin puntarin jonnekin ylimmälle hyllylle viikoksi ja kävisin vain kerran viikkoon sillä tarkastamassa tilannetta.
Kun sain tietää olevani raskaana, en uskonut olevani henkisesti valmis siihen. Ennen kaikkea minusta tuntui, etten ole valmis syömään päivittäin. "Sinun täytyy syödä kahden edestä." Kaikui koko ajan korvissani anopin vanha uskomus. Eihän sitä raskaana ollessa kahden edestä syödä, silloin syödään vain pikkuisen enemmän korkeintaan ja keskitytään paremminkin tavallista terveellisempään ruokavalioon. Ekat pari viikkoa, kun mietimme mieheni kanssa mitä teemme raskauden suhteen, meni itselläni aikalailla vesi-linjalla. Sen jälkeen, kun minulle valkeni, että minä todella haluan tämän vauvan, minulle myös naksahti päähän se, että enään en perustele itselleni terveellisen ruokailu rytmin aloittamista sanomalla aina vain: "Huomenna." Se oli tehtävä tänään.
Milloinhan olen tarpeeksi rohkea ajattelemaan tuon puntarin kanssa samoin?