Tänään näkyi vaa'assa täysin uusilla kymmenillä alkava luku. Oon ollut todella onnellinen sen ansiosta koko päivän. Jaksoin jopa meikata tavallista tarkemmin.
Tänään olen ihme kyllä tuntenut itseni todella kauniiksi ja olo on ollut parempi kuin hyvä.
Vaikuttaa myös hiukan siltä, että tämä minun painon jumittaminen on lakannut ja nyt mennään taas alaspäin. Tai ainakin nyt hetkellisesti ainakin. Saa nähdä kuinka kauan sitä iloa taas riittää.
Tulihan sitä jo vaivaiset miljoona kertaa uhkailtua itselle, että nyt lopetan oikeasti syömisen, jos tämä paino ei lähde alaspäin ja olisin varmasti lopettanutkin, ellei mieheni olisi saanut aina uskoteltua, että jatka vielä päivä.
Tämä dieetti on ollut ylipäänsä uusi ja erikoinen kokemus minulle siinä mielessä, etten ole yhtenäkään päivänä tuntenut nälkää. Päinvastoin olen joka päivä ollut vähintään kerran ähkyssä.
Välillä tekis kyllä enemmän kuin mitään mieli saada jostain levyllinen suklaata, pussillinen salmiakkia ja sipsiä. Viinirypäleet houkuttelis kans ja ranskalaiset! Pehmistä on tehnyt koko kesän mieli ja voi miten helppoa se olisi sitten oksentaakin, kun ensin on vetänyt sillä ihan överit.
Makeanhimon käydessä kuitenkin ihan sietämättömäksi olen tyytynyt tähän mennessä useimmiten Pepsi Maxiin, porkkanoihin ja dippiin, sekä vesimeloniin ja spesiaali tilanteissa mansikoihin ja kirsikoihin. Juustoa tuli kans alkuun kiskottua ihan urakalla, mutta nyt olen saanut vierottauduttua siitäkin. Toki juustoa voisi yrittää palautella taas tuohon herkkulistaan, mutta vasta sitten, kun olen ihan varma, että saan hillittyä itseni sen kanssa eikä pitäisi pelätä, että syön koko paketista puolet ja sitten sattuu mahaan ja on kaikin tavoin ällöttävä olo, eikä koko päivänä voi enään ajatella muuta ruokaa. Oon oikea juusto-hiiri..tai paremminkin ehkä juusto-hippo/norsu sillä voisin syödä sitä, niin valtaisat määrät päivässä ettei kellään ole varaa sellaiseen.
Mustaherukat on himottaneet kyllä todella pahasti viime päivinä. Onneksi en ole törmännyt niihin vielä.
Olen ikäväkseni entinen tupakoija. Nyt on mennyt hiukan päälle kaksi vuotta polttamatta yhden yhtä tupakkaa. Yleensä aina laihdutuksen alkaessa tupakka muuttuu minulle erittäin tärkeäksi osaksi sitä minun olematonta "ravintoympyrää". Nyt tässä laihtumistahdin hidastuttua olen huomannut, että aina kaupassa käydessä mietin, jos minä yhden askin ostaisin ja sen polttelisin hissuksiin, sitten varmasti lopettaisin. Tiedän sen kuitenkin jo nyt valheeksi. En minä sellaiseen pystyisi. Juoksemassa ollessa hidastan tahtia aavistuksen tupakoitsijan kohdalla, että saisin haistella savua ja se on minusta todella paha. Sehän jos mikä on merkki siitä, etten todellakaan lopettaisi siihen yhteen askiin, jos sen ostaisin ja polttelisin. Mieheni ei myöskään hyväksy tupakointia, hän itsekin on entinen tupakoitsija, ollut tosin polttamatta jo melkein kuusi vuotta. Ihailen sitä, miten vaivattomasti hän vaikuttaa päässeen irti. Hänellä ei tunnu edes ikinä hitusenkaan heräävän halu maistella. Toivoisin että itsellänikin olisi yhtä rautainen tahdon voima.
Nyt kuitenkin aina kaupassa, kun tulen kassalle ja näen tupakkavalikoimat, aivoni tyrkyttävät minulle vaihtoehtoa "Ei yksi aski tapa." Ei kai sitten, mutta mitä tapahtuu, kun en saakkaan lopetettua enään tupakointia? Millaista mallia näyttäisin lapselleni, rööki suussa ulkoillessa? Muistaisiko lapsi äidistään sitten tupakalle haisevat ja kellertävät sormet? Tummuneet hampaat ja liian aikaisin liian syviksi muuttuneet uurteet kasvoissa? Harmaan ihon, joka luo vaikutelman siitä, kuin äiti istuisi aina savun saartamana? Vuosi vuodelta käheämmäksi muuttuvan äänen ja lopulta röhisevän yskän? Ja lopulta pahimmassa tapauksessa olisiko lapselle viimeisessä muistikuvassa äiti, jonka kasvot ovat kivun maalaamat, äiti joka saa vaivoin sanottua: "Jos voisin valita uudelleen..."?
Minä katson nyt saaneeni jo tilaisuuden valita uudelleen. Kaksi vuotta on loistava suoritus, eikä se voi katketa tähän. Uskon pystyväni olemaan lapselleni parempi malli, jos hän haluaa tehdä saman virheen kuin minä nuorempana voi hän tehdä sen, mutta minä en ole ainakaan antanut siihen mallia hänelle ja toivon, että hän myös herää lopulta huomaamaan, ettei siihen tarvitse rahoja syytää. Olen myöskin vain ihminen, ihmiset haluaa asioita, oli ne sitten heille hyväksi tai ei. Ihminen haluaa rutiineja, jopa se joka sanoo, ettei hän omista rutiineja, mutta varmasti rutiinittomuudessakin on oma rutiininsa. Ihminen saa olla heikko ja tuntea viehtymystä koukuttaviin asioihin, olivat ne sitten henkisiä tai fyysisiä ja ihminen tekee itse valintansa. Ihminen on juuri niin heikko ja vahva, kuin itse näkee olevansa.
En ole vielä ehkä kovinkaan vahva, mutta hyvää vauhtia matkalla kohti Peppi Pitkätossumaista vahvuutta. En ehkä voi saavuttaa sitä koskaan, mutta aina on hyvä tavoitella jotain. Varmasti tulevaisuudessa tulee olemaan vielä monta sataa, jopa tuhatta, kertaa, kun pysähdyn tuijottelemaan tupakkavalikoimaa, mutta pystyn tekemään sen ratkaisun mikä on minulle ja minun perheelleni se oikea. Ainakin toivon niin.
Tiistain aamuisessa punnituksessa BMI:ni oli 25.6, tässähän todellakin ollaan matkalla kohti sitä normaalia painoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti