Myönnettäköön jo heti alkuun, että otsikko on hiukan liioiteltu. Jos mielipidettäni olisi kysytty eilen, niin silloin olisin sanonut otsikon olevan täysin rehellinen.
Oltiin koko poppoo viikonloppu Helsingissä. Voitte siis jo arvata, että eihän dieetti siellä nyt ihan täysin pitänyt. Mies sai houkuteltua minut ravintolaankin, vaikka muka aluksi sitä niin vastustin. En kuitenkaan voi sanoa, että katuisin sitä, että pääsin mieheni kanssa ensimmäistä kertaa ulos sen jälkeen, kun sain viime vuonna tietää olevani raskaana. Mies tarjosi minulle aivan ihastuttavan, omalla tavallaan myös erittäin romanttisenkin, illan. Siskoni oli lapsenlikkana ja tuntui todella, ettei ollut hätää siitä pärjääkö poika ilman äiskää ja iskää.
Tuollaista pientä irtiottoa arjesta me kaipasimmekin. Hetkeä jolloin ei tarvitse olla äiti ja isä. Pystyimme syömään alkuruoan, pääruoan ja vieläpä jälkiruoan ilman yhtä ainoaa keskeytystä tai, että pieni huomiota huutava rakkauden hedelmämme olisi halunnut päästä istumaan syliin ja kuolaamaan lautasillemme, samalla kun itse keskitymme pitämään kahdesta hurjana huitovasta pienestä kädestä, jotka ovat yhteydessä pieneen vartaloon, jonka aivoihin on iskostunut halu mäiskiä mikä tahansa näköhermoja kutkutteleva annos täydellisen epämääräiseksi oksennusta muistuttavaksi mössöksi. Älkääkä unohtako sitä kuolaa, se vasta antaakin ruoalle kivan koostumuksen!
Mutta ihan minun ja mieheni illasta voisi vielä todeta senkin verran, että tuon illan ansiosta sitä todella taas muistaa miksi ja mihin sitä toisessa silloin "kauan" sitten rakastui. Sen lyhyen kolme tuntisen aikana ehdimme varmaan puhua taas kaikesta maan ja taivaan välillä. Puimme menneisyytemme, nykyisyyden ja tulevan, leikittelimme ja pelottelimme toisiamme ajatuksilla: mitä jos, ja voi kuinka meille molemmille iskikään lopuksi ja kova ikävä poikaa. Vaikka nautimmekin hetkestä enemmän, kuin kamala vertaus "täysin rinnoin" antaa ymmärtää ja vannoimme ottavamme sen taas uusiksi heti kuin mahdollista oli meistä ihana päästä takaisin pojan luo. Poikasen pieni hymynaama kruunasi todella illan.
Sitten voisi näin huomaamattomasti liukua vähän masentavampaan aiheeseen. Se herkku ateria vaikutti ainakin kostautuvan. Paino on viikonlopun ansiosta noussut 600 grammaa, eilen nousua näkyi vielä kilo. Eilen olin vielä todella pettynyt itseeni, aivan inhosin kaikkea itsessäni. Nyt olen alkanut rauhoittua ja psyykata itseäni, että kyllä tämä pois saadaan ja monta kiloa vielä siinä mukana. Minua oikein pistelee kuitenkin ajatella, että tarkoittaako tämä nyt sitä, etten voi koskaan mennä tämän laihdutuksen jälkeen ravintolaan ja nauttia ateriaa ilman, että se heilauttaa puntaria näin ankarasti. Tiedän kyllä, että painon hallinta tulee olemaan varmasti kovaa työtä lopunikäni, jos aion saada terveellisen lukeman vaakaan ja olla tyytyväinen itseeni ilman, että annan painon heilahdella molemmilla laidoilla, mutta silti! Kyllä se aikalailla ketuttaa, jos saan tälläisen morkkisen jokaisesta mukavasta illasta jonka vietän ja kun näitä tälläisia erityis iltoja on muutenkin niin harvassa ja tulevaisuudessa seuraavat 14-vuotta varmasti vieläkin harvemmassa, jos tarkoituksenamme on hankkia se pikku kakkonenkin pojulle kaveriksi.
Huh, mutta siis BMI:tä en aio edes päivittää nyt tältä päivältä, sillä tulos on huonompi ja jos en ihan väärin muista niin sama kuin pari viikkoa sitten. Oiskohan ensiviikolla taas parempi päivä BMI:n suhteen.
Puntarilla käymistä olen onnistunut vähentämään kolmeen kertaan päivässä...tupakanhimo ei ole kadonnut kyllä vielä minnekään, mutta ehkä sekin tässä vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti