Niinhän tuo todellakin tekee.
Olen viettänyt tässä pari viikkoa melko mojovan pahoinvoinnin kourissa. Lenkkeily on jäänyt joiltakin päiviltä kokonaan pois, kun olen kaveerannut vain pytyn kanssa.
Paino on pahoinvoinnista huolimatta kuitenkin pysynyt samana...tai kenties pahoinvoinnin ansiosta, sillä olen kyllä syönyt kuin hevonen. Enkä pysty kyllä kehuskelemaan, että ruokavalio olisi yhtä terveellinen, kuin hevosella. Hirmu harvaa ruokaa tekee mieli ja niinhän siinä on käynyt, juusto on löytänyt tiensä jääkaappiin, leipääkin on raahautunut kotiin ihan kiitettävästi, kun mikään muu ei tunnu uppoavan. Appelsiini mehu tuntuu mulle joltain pelastavalta lääkitykseltä tai appelsiinimehua sekoitettuna piimään, niin vielä parempi.
Tekisi myös hirveästi mieli karkkia...karkkia joka ois käärittynä juustoon! Tai suklaata, jonka päälle ois sulatettu juustoa. Kyllähän tuo näin ilmaistuna, kuulostaa melko etovalta, mutta ei hemmetti, kun se himo iskee, niin tuntuu että kuolemahan se tulee, jos sitä ei nyt saa. No olen vielä elossa, vaikkei juustokarkkeja ole vielä näkynytkään.
Ensimmäinen finnikin ilmaantui tällä viikolla jo leukaan, lisää siis odotellessa.
Mitähän mä vielä osaisin kertoa ennen kuin on pakko rynnätä taas kunnioittamaan tätä pahoinvointia.
Niin olen ihan hermoraunio. En usko hetkeäkään, että olen raskaana, tai paremminkin, että vauvalla olisi kaikki kunnossa. Pelkään jo ihan kuollakseni ensi maanantain ultraa. Pelkään, että mitä jos sieltä paljastuu jotain kamalaa. Rypäleraskaus tai kohdunulkoinen raskaus? Mitä jos tämä onkin mennyt jo kesken tai mitä jos pienellä on jotain vialla?
Tiedän pitää vain rauhoittua ja lopettaa googlettelu ja panikointi kaikesta typerästä. Ne kuitenkin olisi vain asioita joille minä en voi nyt mitään. Siirrympä tästä nyt sitten takaisin pahoinvointi luolaani mököttämään, kun tuo esikko vielä nukkuu, niin kiltisti.
perjantai 16. syyskuuta 2011
tiistai 30. elokuuta 2011
Onnellisuus = perhe (BMI 24.8 normaali paino)
Laihdutukseni loppui viime perjantaina. Ei siksi, että luopuisin tavoitteistani, vaan homma on nyt tässä ainakin yhdeksän kuukautta jäissä, jos kaikki menee hyvin.
Kyllä olen raskaana. Tämä on aivan uskomatonta, en osaa sanoin edes kuvailla kuinka onnellinen olen. En olisi koskaan uskonut, että meillä mieheni kanssa tärppää näin nopeasti. Esikoista, kun tehtiin tosiaan se puoli vuotta! Tätä toista ehdittiin yrittää aktiivisen epäaktiivisesti vain kuukausi. Molemmat olemme haaveilleet kahdesta lapsesta mahdollisimman pienellä ikäerolla ja nyt näyttäisi siltä, että se olisi toteutumassa n. vuoden ikäerolla. Olemme aivan onnemme kukkuloilla. Meidän pieni perheemme on kohta täysin kasassa.
Jatkan kuitenkin tänne blogiin kirjoitteluani, uskoakseni kuitenkin tämä on viimeinen päivitys johon päivitän BMI:n, sillä en aio seurata sitä enään. Aion kuitenkin keskittyä terveelliseen ruokavalioon ja nyt tämän raskauden aikana aion myös liikkua, niin ettei kunto romahda ihan totaalisesti. Olen kuitenkin tehnyt kovaa työtä, että jaksaisin hölkätä 2 tuntia putkeen, enkä halua, että se romahtaa puoleen tuntiin raskausaikana tai sen alle. Hölkkäilyä aion tosiaan jatkaa, niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Viime raskaudessakin neuvolassa sanottiin, että kaikkea liikuntaa saa jatkaa normaalisti, niin kauan kuin se tuntuu hyvälle, eikä kasvava vatsa estä sitä. Ruokavalioon kiinnitän entistä enemmän huomiota, viimeraskaudessa kärsin raskausajan diabeteksestä ja luulempa, että se tulee eteen tässäkin, mutta aion pyrkiä elämään vieläkin tarkemmin kuin viimeksi. Viime raskaudessa painoni tippui alussa 12 kiloa rajun pahoinvoinnin takia, enkä saanut syötyä mitään noin kuukauteen. Nyt aion yrittää estää tuollaisen notkahduksen, enkä kyllä ole enään varma onko tuollainen painon lasku edes mahdollinen tällä BMI:llä. On jotenkin sellainen kutina, että tästä raskaudesta olisi kuitenkin tulossa täysin erilainen, tai sitten se on vain toiveajatteluani.
Vaahtokarkki, popcorn ja punaherukka himoni on palannut, vaahtokarkista en edes pidä normaalisti, mutta nyt mietin koko ajan vain miten haluaisin vain mättää ison pussin niitä ja poppareita. Vielä olen ainakin onnistunut hillitsemään sen himon ja tarkoitus olisi onnistuakin siinä ekat kolme kuukautta, sitten saatan palkita itseni jollain pienellä pussilla vaahtiksia ja houkutella mieheni katsomaan leffaa kanssani popcorni kulhon äärellä. Sen jälkeen on taas hyvä pitää turhasta herkuttelusta taukoa.
Alan merkkailla otsikkoon tästä lähtien sitten raskausviikot..tai heti kun olen saanut niihin varmistuksen muutaman viikon päästä, kun olen käynyt alkuraskauden ultrassa. Edellyttäen, että siellä on kaikki kunnossa ja pieni pysyy mukana.
Mun pääni on ihan pyörällä, kuinka voi olla mahdollista, että tämä kävi näin nopeasti ja helposti. Olen todellakin sekaisin onnesta ja samalla pelkään ihan kuollakseni miten kerron tästä äidilleni tai ylipäänsä kellekään. Kaikki pitävät minua ja miestäni varmaan hulluina, kun hankimme lapset tälläisella ikäerolla. Silti kaikesta huolimatta, tekisi mieli kiljua ja pomppia ja kailottaa tätä ihanuutta kaikille tutuille, ystäville ja perheelle. Jospa tämä turpa nyt pysyisi kiinni ainakin sinne raskausviikolle kolmetoista.
Tässä olen nyt sitten raskautumistani vain hehkutellut, kun voisi hehkutella muutakin, kuten esimerkiksi että ehdin sentään rikkomaan normaalinpainon rajapyykin! Tästä on todellakin hyvä jatkaa, yhdeksän kuukauden päästä. Olen ehkä maailman onnellisin nainen.
Kyllä olen raskaana. Tämä on aivan uskomatonta, en osaa sanoin edes kuvailla kuinka onnellinen olen. En olisi koskaan uskonut, että meillä mieheni kanssa tärppää näin nopeasti. Esikoista, kun tehtiin tosiaan se puoli vuotta! Tätä toista ehdittiin yrittää aktiivisen epäaktiivisesti vain kuukausi. Molemmat olemme haaveilleet kahdesta lapsesta mahdollisimman pienellä ikäerolla ja nyt näyttäisi siltä, että se olisi toteutumassa n. vuoden ikäerolla. Olemme aivan onnemme kukkuloilla. Meidän pieni perheemme on kohta täysin kasassa.
Jatkan kuitenkin tänne blogiin kirjoitteluani, uskoakseni kuitenkin tämä on viimeinen päivitys johon päivitän BMI:n, sillä en aio seurata sitä enään. Aion kuitenkin keskittyä terveelliseen ruokavalioon ja nyt tämän raskauden aikana aion myös liikkua, niin ettei kunto romahda ihan totaalisesti. Olen kuitenkin tehnyt kovaa työtä, että jaksaisin hölkätä 2 tuntia putkeen, enkä halua, että se romahtaa puoleen tuntiin raskausaikana tai sen alle. Hölkkäilyä aion tosiaan jatkaa, niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Viime raskaudessakin neuvolassa sanottiin, että kaikkea liikuntaa saa jatkaa normaalisti, niin kauan kuin se tuntuu hyvälle, eikä kasvava vatsa estä sitä. Ruokavalioon kiinnitän entistä enemmän huomiota, viimeraskaudessa kärsin raskausajan diabeteksestä ja luulempa, että se tulee eteen tässäkin, mutta aion pyrkiä elämään vieläkin tarkemmin kuin viimeksi. Viime raskaudessa painoni tippui alussa 12 kiloa rajun pahoinvoinnin takia, enkä saanut syötyä mitään noin kuukauteen. Nyt aion yrittää estää tuollaisen notkahduksen, enkä kyllä ole enään varma onko tuollainen painon lasku edes mahdollinen tällä BMI:llä. On jotenkin sellainen kutina, että tästä raskaudesta olisi kuitenkin tulossa täysin erilainen, tai sitten se on vain toiveajatteluani.
Vaahtokarkki, popcorn ja punaherukka himoni on palannut, vaahtokarkista en edes pidä normaalisti, mutta nyt mietin koko ajan vain miten haluaisin vain mättää ison pussin niitä ja poppareita. Vielä olen ainakin onnistunut hillitsemään sen himon ja tarkoitus olisi onnistuakin siinä ekat kolme kuukautta, sitten saatan palkita itseni jollain pienellä pussilla vaahtiksia ja houkutella mieheni katsomaan leffaa kanssani popcorni kulhon äärellä. Sen jälkeen on taas hyvä pitää turhasta herkuttelusta taukoa.
Alan merkkailla otsikkoon tästä lähtien sitten raskausviikot..tai heti kun olen saanut niihin varmistuksen muutaman viikon päästä, kun olen käynyt alkuraskauden ultrassa. Edellyttäen, että siellä on kaikki kunnossa ja pieni pysyy mukana.
Mun pääni on ihan pyörällä, kuinka voi olla mahdollista, että tämä kävi näin nopeasti ja helposti. Olen todellakin sekaisin onnesta ja samalla pelkään ihan kuollakseni miten kerron tästä äidilleni tai ylipäänsä kellekään. Kaikki pitävät minua ja miestäni varmaan hulluina, kun hankimme lapset tälläisella ikäerolla. Silti kaikesta huolimatta, tekisi mieli kiljua ja pomppia ja kailottaa tätä ihanuutta kaikille tutuille, ystäville ja perheelle. Jospa tämä turpa nyt pysyisi kiinni ainakin sinne raskausviikolle kolmetoista.
Tässä olen nyt sitten raskautumistani vain hehkutellut, kun voisi hehkutella muutakin, kuten esimerkiksi että ehdin sentään rikkomaan normaalinpainon rajapyykin! Tästä on todellakin hyvä jatkaa, yhdeksän kuukauden päästä. Olen ehkä maailman onnellisin nainen.
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Hyvästi housut 44 tervetuloa 40...38!
Voi, että nyt on kyllä aivan pakko vähän hehkuttaa.
Tänään oli tarkoitus käydä ostamassa pikaisesti tuolle lapsukaiselle bodeja, kun alkaa toinen kasvaa taas vanhoista yli. Noh, kyseiseen vaatekauppaan piti mennä sitten hissillä ja hississä hiukan säpsähdin, siellä mua töllötteli joku ihan uppo-outo nuori nainen, jonka vaatteet olivat löysät rötkylät ja punottu mitä ihmeellisemmin pysymään päällä. Järkytys oli vielä suurempi, kun sain itseni uskomaan, että tuijottelin omaa peilikuvaani.
Lindexillä selailin sitten poikaselleni sarjan sopivia bodeja ja kun olin kassa jonoon iskeytymässä, näin mitä ihanimmat viininpunaiset housut. Otin normikokoani olevat ja numeron pienemmät ja ajattelin, että kaipa sitä voi sovittaa. Sovituskoppiin marssin jo valmiiksi hiukan ahdistuneena muistaen miten inhottavia kyseisen liikkeen housut yleensä ovat olleet, kun eivät istu ihan mitenkään vaikka olisivatkin sopineet. Ajattelin reteesti aloittaa pienemmistä housuista ja nehän vain sutkahtivat päälleni ja olivat vielä löysät! Äkkiä hakemaan kaksi seuraavaa kokoa. En voinut uskoa 38 jalkaani vetäessä, että ne todella mahtuvat ja eivätkä edes puristaneet mistään.
En olisi halunnut riisua housuja enään päältäni, kun olin jälleen päässyt käyttämään kolmosella alkavaa kokonumeroa. Uskomatonta, peilailin itseäni joka kulmalta ja pikaisen hihkumissoiton jälkeen miehelleni hän totesi, että saan hänen siunauksensa housujen ostoon. Nyt voi kyllä sanoa, että tässähän todella on tullut tuloksiakin jo saavutettua, vaikka viimeviikon laihtuminen oli melkoinen pettymys.
Mutta nyt tämä lähtee tekemään ruokaa ja leikkimään poikasen kanssa uusissa viininpunaisissa housuissaan.
Tänään oli tarkoitus käydä ostamassa pikaisesti tuolle lapsukaiselle bodeja, kun alkaa toinen kasvaa taas vanhoista yli. Noh, kyseiseen vaatekauppaan piti mennä sitten hissillä ja hississä hiukan säpsähdin, siellä mua töllötteli joku ihan uppo-outo nuori nainen, jonka vaatteet olivat löysät rötkylät ja punottu mitä ihmeellisemmin pysymään päällä. Järkytys oli vielä suurempi, kun sain itseni uskomaan, että tuijottelin omaa peilikuvaani.
Lindexillä selailin sitten poikaselleni sarjan sopivia bodeja ja kun olin kassa jonoon iskeytymässä, näin mitä ihanimmat viininpunaiset housut. Otin normikokoani olevat ja numeron pienemmät ja ajattelin, että kaipa sitä voi sovittaa. Sovituskoppiin marssin jo valmiiksi hiukan ahdistuneena muistaen miten inhottavia kyseisen liikkeen housut yleensä ovat olleet, kun eivät istu ihan mitenkään vaikka olisivatkin sopineet. Ajattelin reteesti aloittaa pienemmistä housuista ja nehän vain sutkahtivat päälleni ja olivat vielä löysät! Äkkiä hakemaan kaksi seuraavaa kokoa. En voinut uskoa 38 jalkaani vetäessä, että ne todella mahtuvat ja eivätkä edes puristaneet mistään.
En olisi halunnut riisua housuja enään päältäni, kun olin jälleen päässyt käyttämään kolmosella alkavaa kokonumeroa. Uskomatonta, peilailin itseäni joka kulmalta ja pikaisen hihkumissoiton jälkeen miehelleni hän totesi, että saan hänen siunauksensa housujen ostoon. Nyt voi kyllä sanoa, että tässähän todella on tullut tuloksiakin jo saavutettua, vaikka viimeviikon laihtuminen oli melkoinen pettymys.
Mutta nyt tämä lähtee tekemään ruokaa ja leikkimään poikasen kanssa uusissa viininpunaisissa housuissaan.
tiistai 23. elokuuta 2011
Huonompi viikko vissiin. (BMI 25,2)
Olen lihonut viikon aikana 200g, eikä kyllä nyt ole mitään hajua miten se on mahdollista.
Olen liikkunut enemmän ja syönyt kevyemmin, kuin aikoihin. Okei ja keskiviikkona söin yhden suklaakakku palan, mutta eihän sellaisen nyt pitäisi vaikuttaa.
Saattaahan toki taas olla, että menkat vaikuttaa. Alkaa olla jo todella hermostunut olo vaikka raskaustesti näyttää negaa, mutta menkat kohta viikon myöhässä, tai ainakin verrattuna edelliseen kiertoon. Voihan toki olla sekin olla, ettei kierto ole löytänyt sitä omaa rytmiään synnytyksen jälkeen ja kun ei ole, kuin tuo yksi kierto vasta vertailukohteena, niin en nyt ihan vielä mitään järkyttävää stressiä kehtaa vetä. Tai ainakin yritän olla stressaamatta.
Heti kun menkat alkaa, niin sitten painokin yleensä jatkaa tippumista. Aina noin viikko ennen sitä riemua mulla on painolla tapana jumittaa teen mitä hyvänsä. Oli viimeviikolla yhtenä päivänä paino viimeviikon tulosta 200 g vähemmän (wohuu, miten hurja tulos I KNOW! ) ja sekin toi kyllä, niin hienon fiiliksen, että huh. Toki tulokset sais olla parempia, mutta yritän ajatella, että onhan tässä jo tosi hyvin lähtenyt.
Tunnustettakoon kyllä sekin, että taas tuli viime viikolla paastopelleiltyäkin pari päivää. Häpeän ja aion kyllä ottaa itseäni nyt niskasta kiinni, tiedän ettei se tee hyvää tälle mun jo onnistuneelle laihtumiselle. Ensin meinasin, etten olisi tunnustanut sitä edes tänne, mutta pitää kai minun nyt omassa päiväkirjassani pystyä olemaan rehellinen.
Olen yrittänyt nyt viimepäivinä myös päästä taas ajamisen makuun ja se taito todentotta näköjään pystyy unohtumaan! En varmaan vielä aikoihin uskalla lähteä yksin autolla ajelemaan, sillä tuntuu, että en saa autoa edes liikkeelle! Sammutan auton ihan joka ikisessä lähdössä (no okei on tuo nyt ehkä liioittelua, mutta sammuttelen autoa kuitenkin) ja ahdistaa ihan törkeästi kaikki perseessä ajajat! Ja yleensä nämä jotka ajavat ihan kiinni ovat vanhoja ihmisiä! Tosi kiva liikennevaloissa, jos on pitänyt pysähtyä ja joku papparainen on sitten kurvaillut ihan kiinni ja samantien, kun valo muuttuu keltaiseksi on papalla jo riikkari pohjassa. Siis mitä ihmettä?! Ja ihan parasta, että sitten, kun valo muuttuu vihreäksi ja ajan eteenpäin, niin sitten on jo kolme autoa ohittanut tämän papparaisen joka ajaa pariakymppiä vähemmän, kuin mitä liikennerajoitteet sallii. Miksi sitä riikkaria siis pitää siinä tapauksessa hakata sellaiselle kiireellä naama punaisena kiukusta?
Helpottipas tuollainen pieni avautuminen.
Laihdutukseen kuitenkin palatakseni, en tiedä olinko jo kirjoittanut tänne, mutta olen suunnitellut, että kun tavoite paino on saavutettu alan keskittyä kiinteytykseen ja muutenkin lihaskuntoon. Seuraisin sitten senttejä enkä enään painoa. Senttejä voisin tarkkailla parin viikon välein, kuten nytkin. Muita tavoitteita en ole vielä oikein päättänyt, mutta ensimmäisenä tavoitteena on saada vyötärö ainakin 75 senttiseksi. Saa tosin nähdä elääkö tuokin luku nyt sitten miten paljon siihen mennessä, kun olen saavuttanut tämän ensimmäisen BMI-tavoitteeni. Pitäisi varmaan vähän alkaa pohtia noita muitakin mittoja, millaiseksi haluaisin niitä muokata, että alkaisin nähdä paremmin, ettei tämä projekti ole todellakaan loppumassa muutaman kilon pudottamisen jälkeen, vaan sitten on saavutettu ensimmäinen välietappi.
Olen liikkunut enemmän ja syönyt kevyemmin, kuin aikoihin. Okei ja keskiviikkona söin yhden suklaakakku palan, mutta eihän sellaisen nyt pitäisi vaikuttaa.
Saattaahan toki taas olla, että menkat vaikuttaa. Alkaa olla jo todella hermostunut olo vaikka raskaustesti näyttää negaa, mutta menkat kohta viikon myöhässä, tai ainakin verrattuna edelliseen kiertoon. Voihan toki olla sekin olla, ettei kierto ole löytänyt sitä omaa rytmiään synnytyksen jälkeen ja kun ei ole, kuin tuo yksi kierto vasta vertailukohteena, niin en nyt ihan vielä mitään järkyttävää stressiä kehtaa vetä. Tai ainakin yritän olla stressaamatta.
Heti kun menkat alkaa, niin sitten painokin yleensä jatkaa tippumista. Aina noin viikko ennen sitä riemua mulla on painolla tapana jumittaa teen mitä hyvänsä. Oli viimeviikolla yhtenä päivänä paino viimeviikon tulosta 200 g vähemmän (wohuu, miten hurja tulos I KNOW! ) ja sekin toi kyllä, niin hienon fiiliksen, että huh. Toki tulokset sais olla parempia, mutta yritän ajatella, että onhan tässä jo tosi hyvin lähtenyt.
Tunnustettakoon kyllä sekin, että taas tuli viime viikolla paastopelleiltyäkin pari päivää. Häpeän ja aion kyllä ottaa itseäni nyt niskasta kiinni, tiedän ettei se tee hyvää tälle mun jo onnistuneelle laihtumiselle. Ensin meinasin, etten olisi tunnustanut sitä edes tänne, mutta pitää kai minun nyt omassa päiväkirjassani pystyä olemaan rehellinen.
Olen yrittänyt nyt viimepäivinä myös päästä taas ajamisen makuun ja se taito todentotta näköjään pystyy unohtumaan! En varmaan vielä aikoihin uskalla lähteä yksin autolla ajelemaan, sillä tuntuu, että en saa autoa edes liikkeelle! Sammutan auton ihan joka ikisessä lähdössä (no okei on tuo nyt ehkä liioittelua, mutta sammuttelen autoa kuitenkin) ja ahdistaa ihan törkeästi kaikki perseessä ajajat! Ja yleensä nämä jotka ajavat ihan kiinni ovat vanhoja ihmisiä! Tosi kiva liikennevaloissa, jos on pitänyt pysähtyä ja joku papparainen on sitten kurvaillut ihan kiinni ja samantien, kun valo muuttuu keltaiseksi on papalla jo riikkari pohjassa. Siis mitä ihmettä?! Ja ihan parasta, että sitten, kun valo muuttuu vihreäksi ja ajan eteenpäin, niin sitten on jo kolme autoa ohittanut tämän papparaisen joka ajaa pariakymppiä vähemmän, kuin mitä liikennerajoitteet sallii. Miksi sitä riikkaria siis pitää siinä tapauksessa hakata sellaiselle kiireellä naama punaisena kiukusta?
Helpottipas tuollainen pieni avautuminen.
Laihdutukseen kuitenkin palatakseni, en tiedä olinko jo kirjoittanut tänne, mutta olen suunnitellut, että kun tavoite paino on saavutettu alan keskittyä kiinteytykseen ja muutenkin lihaskuntoon. Seuraisin sitten senttejä enkä enään painoa. Senttejä voisin tarkkailla parin viikon välein, kuten nytkin. Muita tavoitteita en ole vielä oikein päättänyt, mutta ensimmäisenä tavoitteena on saada vyötärö ainakin 75 senttiseksi. Saa tosin nähdä elääkö tuokin luku nyt sitten miten paljon siihen mennessä, kun olen saavuttanut tämän ensimmäisen BMI-tavoitteeni. Pitäisi varmaan vähän alkaa pohtia noita muitakin mittoja, millaiseksi haluaisin niitä muokata, että alkaisin nähdä paremmin, ettei tämä projekti ole todellakaan loppumassa muutaman kilon pudottamisen jälkeen, vaan sitten on saavutettu ensimmäinen välietappi.
tiistai 16. elokuuta 2011
Pikaisesti kuulumisia (BMI 25,1)
Josko sitä nyt vaikka ehtisi vähän kirjoittamaankin taas.
Painoni oli tänä aamuna koko laihdutusajan alinta lukemaa. Kiloja on nyt sitten takana jo 6,6, olen erittäin tyytyväinen lukemaan.
Laihtumisen suhteen kaikki menee siis hyvin. Ruokavaliota oon nyt pikkuhiljaa yrittänyt alkaa muuttamaan lähemmäs sitä ns. "normaalia", eli valmistan niitä ruokia mitä ennenkin ollaan mieheni kanssa syöty. Nyt vain yritetään ottaa oikean kokoisia annoksia ja enään emme ahda itseämme täyteen jotain ruokaa vaikka se olisi kuinka hyvää ja vaikka kuinka tuntuisi, että ehkä vielä tekis mieli ja vielä vähän mahtuis.
Riisi, peruna, pasta ja vaalea leipä tosin eivät ole vielä saaneet minkäänlaista mahdollisuutta paluuseen. En haluaisi koko loppuelämääni elää ilman noita. Välillä nimittäin huomaan miten hirveästi tekisi mieli tyyliin nuudelikeittoa, käydä syömässä kiinalaisessa tai sitten ihan vain poronkäristystä ja perunamuusia.
Kaikenlisäksi enhän minä noiden kokkailua voi kokonaan lopettaa, kun pitää niitä tulevaisuudessa varmasti pojalle tehdä. Siitä varmasti tulee kovaa hommaa, etten ahmi itseäni täyteen noita ja kävele sitten ympäriinsä ilmielävänä hiilaripommina!
Ja kyllä tiedän, ettei minun tarvitse noista kokonaan luopua, toki voin syödä noita joskus satunnaisesti, kunhan olen ensin ottanut muuten tämän painonhallinnan omakseni ja saan sen pysymään haluamissani lukemissa.
Täytyy kyllä nyt myös myöntää, että tuli sorruttua viimeviikolla paasto päivään. Join vain kahvia ja vihreää teetä. Yritin koko päivän kieltää itseltäni, että se on mikään paasto päivä, söisin heti kun ehdin. Ilta tuli ja lopulta yö, istuin edelleen sohvalla juomassa ilta teetäni, kun olin saanut laitettua pojan yöpuulle ja tajusin huiputtaneeni itseäni koko päivän. Siitä huolimatta, en halunnut syödä mitään ennen nukkumaan menoa. Menin tyhjin vatsoin sänkyyn ja aamulla herätessäni palvoin vaa'an lukemaa. Lupasin kuitenkin, että siitä päivästä tulee normaali, syön ja juon normaalisti, tai ainakin niin normaalisti kuin dietti antaa myöten. Seuraavana aamuna sitten paino oli 400 g korkeampi kuin edellisenä, vähän harmitti, mutta sainpas senkin kuitenkin normaalisti syömällä pois ja vielä 200 g päälle tähän punnitus päivään mennessä.
BMI:ni on nyt tällä hetkellä sitten 25,1, olen jo niin lähellä normaalia painoa, että tekisi mieli julistaa sitä ihan kaikille. Olen miettinyt että kelle minä voisin sitten edes ilmoittaa siitä, kun lopulta saan sen rikki? Olen vasta muuttanut toiselle puolen Suomea, täällä ei ole ketään tuttuja kenen kanssa voisin mennä kahville juhlistamaan asiaa. Mutta kaipa sitä vain soitan äidille ja hihkun riemusta, vaikka tiedänkin jo, että äiti alkaa sitten heti tentata, että enhän laihduta liikaa ja liian nopeasti. Hän on vieläkin huolissaan niistä edellisistä kerroista. Voisimpa sanoa, että luotan itseeni nyt tässä hommassa sata prosenttisesti. Voisipa se olla totta.
Aikahan sen sitten lopulta näyttää. En usko, että nyt olisi hirveästi mitään apua, jos vain uhoaisin tässä, että nyt se menee näin ja prikulleen niin, koska pelkään epäonnistumista. Tällä hetkellä pelkään vielä vaa'assa nousevia lukemia, entäpäs sitten kun saavutan tavoitteeni? Pelkäänkö nousua vai laskua?
Ajattelin, että alan merkata päivittäisen BMI:ni otsikko riviin, katsotaan, josko muokkailisin noihin vanhoihinkin päivityksiin ne tuohon.
Painoni oli tänä aamuna koko laihdutusajan alinta lukemaa. Kiloja on nyt sitten takana jo 6,6, olen erittäin tyytyväinen lukemaan.
Laihtumisen suhteen kaikki menee siis hyvin. Ruokavaliota oon nyt pikkuhiljaa yrittänyt alkaa muuttamaan lähemmäs sitä ns. "normaalia", eli valmistan niitä ruokia mitä ennenkin ollaan mieheni kanssa syöty. Nyt vain yritetään ottaa oikean kokoisia annoksia ja enään emme ahda itseämme täyteen jotain ruokaa vaikka se olisi kuinka hyvää ja vaikka kuinka tuntuisi, että ehkä vielä tekis mieli ja vielä vähän mahtuis.
Riisi, peruna, pasta ja vaalea leipä tosin eivät ole vielä saaneet minkäänlaista mahdollisuutta paluuseen. En haluaisi koko loppuelämääni elää ilman noita. Välillä nimittäin huomaan miten hirveästi tekisi mieli tyyliin nuudelikeittoa, käydä syömässä kiinalaisessa tai sitten ihan vain poronkäristystä ja perunamuusia.
Kaikenlisäksi enhän minä noiden kokkailua voi kokonaan lopettaa, kun pitää niitä tulevaisuudessa varmasti pojalle tehdä. Siitä varmasti tulee kovaa hommaa, etten ahmi itseäni täyteen noita ja kävele sitten ympäriinsä ilmielävänä hiilaripommina!
Ja kyllä tiedän, ettei minun tarvitse noista kokonaan luopua, toki voin syödä noita joskus satunnaisesti, kunhan olen ensin ottanut muuten tämän painonhallinnan omakseni ja saan sen pysymään haluamissani lukemissa.
Täytyy kyllä nyt myös myöntää, että tuli sorruttua viimeviikolla paasto päivään. Join vain kahvia ja vihreää teetä. Yritin koko päivän kieltää itseltäni, että se on mikään paasto päivä, söisin heti kun ehdin. Ilta tuli ja lopulta yö, istuin edelleen sohvalla juomassa ilta teetäni, kun olin saanut laitettua pojan yöpuulle ja tajusin huiputtaneeni itseäni koko päivän. Siitä huolimatta, en halunnut syödä mitään ennen nukkumaan menoa. Menin tyhjin vatsoin sänkyyn ja aamulla herätessäni palvoin vaa'an lukemaa. Lupasin kuitenkin, että siitä päivästä tulee normaali, syön ja juon normaalisti, tai ainakin niin normaalisti kuin dietti antaa myöten. Seuraavana aamuna sitten paino oli 400 g korkeampi kuin edellisenä, vähän harmitti, mutta sainpas senkin kuitenkin normaalisti syömällä pois ja vielä 200 g päälle tähän punnitus päivään mennessä.
BMI:ni on nyt tällä hetkellä sitten 25,1, olen jo niin lähellä normaalia painoa, että tekisi mieli julistaa sitä ihan kaikille. Olen miettinyt että kelle minä voisin sitten edes ilmoittaa siitä, kun lopulta saan sen rikki? Olen vasta muuttanut toiselle puolen Suomea, täällä ei ole ketään tuttuja kenen kanssa voisin mennä kahville juhlistamaan asiaa. Mutta kaipa sitä vain soitan äidille ja hihkun riemusta, vaikka tiedänkin jo, että äiti alkaa sitten heti tentata, että enhän laihduta liikaa ja liian nopeasti. Hän on vieläkin huolissaan niistä edellisistä kerroista. Voisimpa sanoa, että luotan itseeni nyt tässä hommassa sata prosenttisesti. Voisipa se olla totta.
Aikahan sen sitten lopulta näyttää. En usko, että nyt olisi hirveästi mitään apua, jos vain uhoaisin tässä, että nyt se menee näin ja prikulleen niin, koska pelkään epäonnistumista. Tällä hetkellä pelkään vielä vaa'assa nousevia lukemia, entäpäs sitten kun saavutan tavoitteeni? Pelkäänkö nousua vai laskua?
Ajattelin, että alan merkata päivittäisen BMI:ni otsikko riviin, katsotaan, josko muokkailisin noihin vanhoihinkin päivityksiin ne tuohon.
tiistai 9. elokuuta 2011
Raju laskeutuminen takaisin arkeen
Myönnettäköön jo heti alkuun, että otsikko on hiukan liioiteltu. Jos mielipidettäni olisi kysytty eilen, niin silloin olisin sanonut otsikon olevan täysin rehellinen.
Oltiin koko poppoo viikonloppu Helsingissä. Voitte siis jo arvata, että eihän dieetti siellä nyt ihan täysin pitänyt. Mies sai houkuteltua minut ravintolaankin, vaikka muka aluksi sitä niin vastustin. En kuitenkaan voi sanoa, että katuisin sitä, että pääsin mieheni kanssa ensimmäistä kertaa ulos sen jälkeen, kun sain viime vuonna tietää olevani raskaana. Mies tarjosi minulle aivan ihastuttavan, omalla tavallaan myös erittäin romanttisenkin, illan. Siskoni oli lapsenlikkana ja tuntui todella, ettei ollut hätää siitä pärjääkö poika ilman äiskää ja iskää.
Tuollaista pientä irtiottoa arjesta me kaipasimmekin. Hetkeä jolloin ei tarvitse olla äiti ja isä. Pystyimme syömään alkuruoan, pääruoan ja vieläpä jälkiruoan ilman yhtä ainoaa keskeytystä tai, että pieni huomiota huutava rakkauden hedelmämme olisi halunnut päästä istumaan syliin ja kuolaamaan lautasillemme, samalla kun itse keskitymme pitämään kahdesta hurjana huitovasta pienestä kädestä, jotka ovat yhteydessä pieneen vartaloon, jonka aivoihin on iskostunut halu mäiskiä mikä tahansa näköhermoja kutkutteleva annos täydellisen epämääräiseksi oksennusta muistuttavaksi mössöksi. Älkääkä unohtako sitä kuolaa, se vasta antaakin ruoalle kivan koostumuksen!
Mutta ihan minun ja mieheni illasta voisi vielä todeta senkin verran, että tuon illan ansiosta sitä todella taas muistaa miksi ja mihin sitä toisessa silloin "kauan" sitten rakastui. Sen lyhyen kolme tuntisen aikana ehdimme varmaan puhua taas kaikesta maan ja taivaan välillä. Puimme menneisyytemme, nykyisyyden ja tulevan, leikittelimme ja pelottelimme toisiamme ajatuksilla: mitä jos, ja voi kuinka meille molemmille iskikään lopuksi ja kova ikävä poikaa. Vaikka nautimmekin hetkestä enemmän, kuin kamala vertaus "täysin rinnoin" antaa ymmärtää ja vannoimme ottavamme sen taas uusiksi heti kuin mahdollista oli meistä ihana päästä takaisin pojan luo. Poikasen pieni hymynaama kruunasi todella illan.
Sitten voisi näin huomaamattomasti liukua vähän masentavampaan aiheeseen. Se herkku ateria vaikutti ainakin kostautuvan. Paino on viikonlopun ansiosta noussut 600 grammaa, eilen nousua näkyi vielä kilo. Eilen olin vielä todella pettynyt itseeni, aivan inhosin kaikkea itsessäni. Nyt olen alkanut rauhoittua ja psyykata itseäni, että kyllä tämä pois saadaan ja monta kiloa vielä siinä mukana. Minua oikein pistelee kuitenkin ajatella, että tarkoittaako tämä nyt sitä, etten voi koskaan mennä tämän laihdutuksen jälkeen ravintolaan ja nauttia ateriaa ilman, että se heilauttaa puntaria näin ankarasti. Tiedän kyllä, että painon hallinta tulee olemaan varmasti kovaa työtä lopunikäni, jos aion saada terveellisen lukeman vaakaan ja olla tyytyväinen itseeni ilman, että annan painon heilahdella molemmilla laidoilla, mutta silti! Kyllä se aikalailla ketuttaa, jos saan tälläisen morkkisen jokaisesta mukavasta illasta jonka vietän ja kun näitä tälläisia erityis iltoja on muutenkin niin harvassa ja tulevaisuudessa seuraavat 14-vuotta varmasti vieläkin harvemmassa, jos tarkoituksenamme on hankkia se pikku kakkonenkin pojulle kaveriksi.
Huh, mutta siis BMI:tä en aio edes päivittää nyt tältä päivältä, sillä tulos on huonompi ja jos en ihan väärin muista niin sama kuin pari viikkoa sitten. Oiskohan ensiviikolla taas parempi päivä BMI:n suhteen.
Puntarilla käymistä olen onnistunut vähentämään kolmeen kertaan päivässä...tupakanhimo ei ole kadonnut kyllä vielä minnekään, mutta ehkä sekin tässä vielä.
Oltiin koko poppoo viikonloppu Helsingissä. Voitte siis jo arvata, että eihän dieetti siellä nyt ihan täysin pitänyt. Mies sai houkuteltua minut ravintolaankin, vaikka muka aluksi sitä niin vastustin. En kuitenkaan voi sanoa, että katuisin sitä, että pääsin mieheni kanssa ensimmäistä kertaa ulos sen jälkeen, kun sain viime vuonna tietää olevani raskaana. Mies tarjosi minulle aivan ihastuttavan, omalla tavallaan myös erittäin romanttisenkin, illan. Siskoni oli lapsenlikkana ja tuntui todella, ettei ollut hätää siitä pärjääkö poika ilman äiskää ja iskää.
Tuollaista pientä irtiottoa arjesta me kaipasimmekin. Hetkeä jolloin ei tarvitse olla äiti ja isä. Pystyimme syömään alkuruoan, pääruoan ja vieläpä jälkiruoan ilman yhtä ainoaa keskeytystä tai, että pieni huomiota huutava rakkauden hedelmämme olisi halunnut päästä istumaan syliin ja kuolaamaan lautasillemme, samalla kun itse keskitymme pitämään kahdesta hurjana huitovasta pienestä kädestä, jotka ovat yhteydessä pieneen vartaloon, jonka aivoihin on iskostunut halu mäiskiä mikä tahansa näköhermoja kutkutteleva annos täydellisen epämääräiseksi oksennusta muistuttavaksi mössöksi. Älkääkä unohtako sitä kuolaa, se vasta antaakin ruoalle kivan koostumuksen!
Mutta ihan minun ja mieheni illasta voisi vielä todeta senkin verran, että tuon illan ansiosta sitä todella taas muistaa miksi ja mihin sitä toisessa silloin "kauan" sitten rakastui. Sen lyhyen kolme tuntisen aikana ehdimme varmaan puhua taas kaikesta maan ja taivaan välillä. Puimme menneisyytemme, nykyisyyden ja tulevan, leikittelimme ja pelottelimme toisiamme ajatuksilla: mitä jos, ja voi kuinka meille molemmille iskikään lopuksi ja kova ikävä poikaa. Vaikka nautimmekin hetkestä enemmän, kuin kamala vertaus "täysin rinnoin" antaa ymmärtää ja vannoimme ottavamme sen taas uusiksi heti kuin mahdollista oli meistä ihana päästä takaisin pojan luo. Poikasen pieni hymynaama kruunasi todella illan.
Sitten voisi näin huomaamattomasti liukua vähän masentavampaan aiheeseen. Se herkku ateria vaikutti ainakin kostautuvan. Paino on viikonlopun ansiosta noussut 600 grammaa, eilen nousua näkyi vielä kilo. Eilen olin vielä todella pettynyt itseeni, aivan inhosin kaikkea itsessäni. Nyt olen alkanut rauhoittua ja psyykata itseäni, että kyllä tämä pois saadaan ja monta kiloa vielä siinä mukana. Minua oikein pistelee kuitenkin ajatella, että tarkoittaako tämä nyt sitä, etten voi koskaan mennä tämän laihdutuksen jälkeen ravintolaan ja nauttia ateriaa ilman, että se heilauttaa puntaria näin ankarasti. Tiedän kyllä, että painon hallinta tulee olemaan varmasti kovaa työtä lopunikäni, jos aion saada terveellisen lukeman vaakaan ja olla tyytyväinen itseeni ilman, että annan painon heilahdella molemmilla laidoilla, mutta silti! Kyllä se aikalailla ketuttaa, jos saan tälläisen morkkisen jokaisesta mukavasta illasta jonka vietän ja kun näitä tälläisia erityis iltoja on muutenkin niin harvassa ja tulevaisuudessa seuraavat 14-vuotta varmasti vieläkin harvemmassa, jos tarkoituksenamme on hankkia se pikku kakkonenkin pojulle kaveriksi.
Huh, mutta siis BMI:tä en aio edes päivittää nyt tältä päivältä, sillä tulos on huonompi ja jos en ihan väärin muista niin sama kuin pari viikkoa sitten. Oiskohan ensiviikolla taas parempi päivä BMI:n suhteen.
Puntarilla käymistä olen onnistunut vähentämään kolmeen kertaan päivässä...tupakanhimo ei ole kadonnut kyllä vielä minnekään, mutta ehkä sekin tässä vielä.
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Röökilakkoilija forever...toivottavasti. (BMI 25,6)
Tänään näkyi vaa'assa täysin uusilla kymmenillä alkava luku. Oon ollut todella onnellinen sen ansiosta koko päivän. Jaksoin jopa meikata tavallista tarkemmin.
Tänään olen ihme kyllä tuntenut itseni todella kauniiksi ja olo on ollut parempi kuin hyvä.
Vaikuttaa myös hiukan siltä, että tämä minun painon jumittaminen on lakannut ja nyt mennään taas alaspäin. Tai ainakin nyt hetkellisesti ainakin. Saa nähdä kuinka kauan sitä iloa taas riittää.
Tulihan sitä jo vaivaiset miljoona kertaa uhkailtua itselle, että nyt lopetan oikeasti syömisen, jos tämä paino ei lähde alaspäin ja olisin varmasti lopettanutkin, ellei mieheni olisi saanut aina uskoteltua, että jatka vielä päivä.
Tämä dieetti on ollut ylipäänsä uusi ja erikoinen kokemus minulle siinä mielessä, etten ole yhtenäkään päivänä tuntenut nälkää. Päinvastoin olen joka päivä ollut vähintään kerran ähkyssä.
Välillä tekis kyllä enemmän kuin mitään mieli saada jostain levyllinen suklaata, pussillinen salmiakkia ja sipsiä. Viinirypäleet houkuttelis kans ja ranskalaiset! Pehmistä on tehnyt koko kesän mieli ja voi miten helppoa se olisi sitten oksentaakin, kun ensin on vetänyt sillä ihan överit.
Makeanhimon käydessä kuitenkin ihan sietämättömäksi olen tyytynyt tähän mennessä useimmiten Pepsi Maxiin, porkkanoihin ja dippiin, sekä vesimeloniin ja spesiaali tilanteissa mansikoihin ja kirsikoihin. Juustoa tuli kans alkuun kiskottua ihan urakalla, mutta nyt olen saanut vierottauduttua siitäkin. Toki juustoa voisi yrittää palautella taas tuohon herkkulistaan, mutta vasta sitten, kun olen ihan varma, että saan hillittyä itseni sen kanssa eikä pitäisi pelätä, että syön koko paketista puolet ja sitten sattuu mahaan ja on kaikin tavoin ällöttävä olo, eikä koko päivänä voi enään ajatella muuta ruokaa. Oon oikea juusto-hiiri..tai paremminkin ehkä juusto-hippo/norsu sillä voisin syödä sitä, niin valtaisat määrät päivässä ettei kellään ole varaa sellaiseen.
Mustaherukat on himottaneet kyllä todella pahasti viime päivinä. Onneksi en ole törmännyt niihin vielä.
Olen ikäväkseni entinen tupakoija. Nyt on mennyt hiukan päälle kaksi vuotta polttamatta yhden yhtä tupakkaa. Yleensä aina laihdutuksen alkaessa tupakka muuttuu minulle erittäin tärkeäksi osaksi sitä minun olematonta "ravintoympyrää". Nyt tässä laihtumistahdin hidastuttua olen huomannut, että aina kaupassa käydessä mietin, jos minä yhden askin ostaisin ja sen polttelisin hissuksiin, sitten varmasti lopettaisin. Tiedän sen kuitenkin jo nyt valheeksi. En minä sellaiseen pystyisi. Juoksemassa ollessa hidastan tahtia aavistuksen tupakoitsijan kohdalla, että saisin haistella savua ja se on minusta todella paha. Sehän jos mikä on merkki siitä, etten todellakaan lopettaisi siihen yhteen askiin, jos sen ostaisin ja polttelisin. Mieheni ei myöskään hyväksy tupakointia, hän itsekin on entinen tupakoitsija, ollut tosin polttamatta jo melkein kuusi vuotta. Ihailen sitä, miten vaivattomasti hän vaikuttaa päässeen irti. Hänellä ei tunnu edes ikinä hitusenkaan heräävän halu maistella. Toivoisin että itsellänikin olisi yhtä rautainen tahdon voima.
Nyt kuitenkin aina kaupassa, kun tulen kassalle ja näen tupakkavalikoimat, aivoni tyrkyttävät minulle vaihtoehtoa "Ei yksi aski tapa." Ei kai sitten, mutta mitä tapahtuu, kun en saakkaan lopetettua enään tupakointia? Millaista mallia näyttäisin lapselleni, rööki suussa ulkoillessa? Muistaisiko lapsi äidistään sitten tupakalle haisevat ja kellertävät sormet? Tummuneet hampaat ja liian aikaisin liian syviksi muuttuneet uurteet kasvoissa? Harmaan ihon, joka luo vaikutelman siitä, kuin äiti istuisi aina savun saartamana? Vuosi vuodelta käheämmäksi muuttuvan äänen ja lopulta röhisevän yskän? Ja lopulta pahimmassa tapauksessa olisiko lapselle viimeisessä muistikuvassa äiti, jonka kasvot ovat kivun maalaamat, äiti joka saa vaivoin sanottua: "Jos voisin valita uudelleen..."?
Minä katson nyt saaneeni jo tilaisuuden valita uudelleen. Kaksi vuotta on loistava suoritus, eikä se voi katketa tähän. Uskon pystyväni olemaan lapselleni parempi malli, jos hän haluaa tehdä saman virheen kuin minä nuorempana voi hän tehdä sen, mutta minä en ole ainakaan antanut siihen mallia hänelle ja toivon, että hän myös herää lopulta huomaamaan, ettei siihen tarvitse rahoja syytää. Olen myöskin vain ihminen, ihmiset haluaa asioita, oli ne sitten heille hyväksi tai ei. Ihminen haluaa rutiineja, jopa se joka sanoo, ettei hän omista rutiineja, mutta varmasti rutiinittomuudessakin on oma rutiininsa. Ihminen saa olla heikko ja tuntea viehtymystä koukuttaviin asioihin, olivat ne sitten henkisiä tai fyysisiä ja ihminen tekee itse valintansa. Ihminen on juuri niin heikko ja vahva, kuin itse näkee olevansa.
En ole vielä ehkä kovinkaan vahva, mutta hyvää vauhtia matkalla kohti Peppi Pitkätossumaista vahvuutta. En ehkä voi saavuttaa sitä koskaan, mutta aina on hyvä tavoitella jotain. Varmasti tulevaisuudessa tulee olemaan vielä monta sataa, jopa tuhatta, kertaa, kun pysähdyn tuijottelemaan tupakkavalikoimaa, mutta pystyn tekemään sen ratkaisun mikä on minulle ja minun perheelleni se oikea. Ainakin toivon niin.
Tiistain aamuisessa punnituksessa BMI:ni oli 25.6, tässähän todellakin ollaan matkalla kohti sitä normaalia painoa.
Tänään olen ihme kyllä tuntenut itseni todella kauniiksi ja olo on ollut parempi kuin hyvä.
Vaikuttaa myös hiukan siltä, että tämä minun painon jumittaminen on lakannut ja nyt mennään taas alaspäin. Tai ainakin nyt hetkellisesti ainakin. Saa nähdä kuinka kauan sitä iloa taas riittää.
Tulihan sitä jo vaivaiset miljoona kertaa uhkailtua itselle, että nyt lopetan oikeasti syömisen, jos tämä paino ei lähde alaspäin ja olisin varmasti lopettanutkin, ellei mieheni olisi saanut aina uskoteltua, että jatka vielä päivä.
Tämä dieetti on ollut ylipäänsä uusi ja erikoinen kokemus minulle siinä mielessä, etten ole yhtenäkään päivänä tuntenut nälkää. Päinvastoin olen joka päivä ollut vähintään kerran ähkyssä.
Välillä tekis kyllä enemmän kuin mitään mieli saada jostain levyllinen suklaata, pussillinen salmiakkia ja sipsiä. Viinirypäleet houkuttelis kans ja ranskalaiset! Pehmistä on tehnyt koko kesän mieli ja voi miten helppoa se olisi sitten oksentaakin, kun ensin on vetänyt sillä ihan överit.
Makeanhimon käydessä kuitenkin ihan sietämättömäksi olen tyytynyt tähän mennessä useimmiten Pepsi Maxiin, porkkanoihin ja dippiin, sekä vesimeloniin ja spesiaali tilanteissa mansikoihin ja kirsikoihin. Juustoa tuli kans alkuun kiskottua ihan urakalla, mutta nyt olen saanut vierottauduttua siitäkin. Toki juustoa voisi yrittää palautella taas tuohon herkkulistaan, mutta vasta sitten, kun olen ihan varma, että saan hillittyä itseni sen kanssa eikä pitäisi pelätä, että syön koko paketista puolet ja sitten sattuu mahaan ja on kaikin tavoin ällöttävä olo, eikä koko päivänä voi enään ajatella muuta ruokaa. Oon oikea juusto-hiiri..tai paremminkin ehkä juusto-hippo/norsu sillä voisin syödä sitä, niin valtaisat määrät päivässä ettei kellään ole varaa sellaiseen.
Mustaherukat on himottaneet kyllä todella pahasti viime päivinä. Onneksi en ole törmännyt niihin vielä.
Olen ikäväkseni entinen tupakoija. Nyt on mennyt hiukan päälle kaksi vuotta polttamatta yhden yhtä tupakkaa. Yleensä aina laihdutuksen alkaessa tupakka muuttuu minulle erittäin tärkeäksi osaksi sitä minun olematonta "ravintoympyrää". Nyt tässä laihtumistahdin hidastuttua olen huomannut, että aina kaupassa käydessä mietin, jos minä yhden askin ostaisin ja sen polttelisin hissuksiin, sitten varmasti lopettaisin. Tiedän sen kuitenkin jo nyt valheeksi. En minä sellaiseen pystyisi. Juoksemassa ollessa hidastan tahtia aavistuksen tupakoitsijan kohdalla, että saisin haistella savua ja se on minusta todella paha. Sehän jos mikä on merkki siitä, etten todellakaan lopettaisi siihen yhteen askiin, jos sen ostaisin ja polttelisin. Mieheni ei myöskään hyväksy tupakointia, hän itsekin on entinen tupakoitsija, ollut tosin polttamatta jo melkein kuusi vuotta. Ihailen sitä, miten vaivattomasti hän vaikuttaa päässeen irti. Hänellä ei tunnu edes ikinä hitusenkaan heräävän halu maistella. Toivoisin että itsellänikin olisi yhtä rautainen tahdon voima.
Nyt kuitenkin aina kaupassa, kun tulen kassalle ja näen tupakkavalikoimat, aivoni tyrkyttävät minulle vaihtoehtoa "Ei yksi aski tapa." Ei kai sitten, mutta mitä tapahtuu, kun en saakkaan lopetettua enään tupakointia? Millaista mallia näyttäisin lapselleni, rööki suussa ulkoillessa? Muistaisiko lapsi äidistään sitten tupakalle haisevat ja kellertävät sormet? Tummuneet hampaat ja liian aikaisin liian syviksi muuttuneet uurteet kasvoissa? Harmaan ihon, joka luo vaikutelman siitä, kuin äiti istuisi aina savun saartamana? Vuosi vuodelta käheämmäksi muuttuvan äänen ja lopulta röhisevän yskän? Ja lopulta pahimmassa tapauksessa olisiko lapselle viimeisessä muistikuvassa äiti, jonka kasvot ovat kivun maalaamat, äiti joka saa vaivoin sanottua: "Jos voisin valita uudelleen..."?
Minä katson nyt saaneeni jo tilaisuuden valita uudelleen. Kaksi vuotta on loistava suoritus, eikä se voi katketa tähän. Uskon pystyväni olemaan lapselleni parempi malli, jos hän haluaa tehdä saman virheen kuin minä nuorempana voi hän tehdä sen, mutta minä en ole ainakaan antanut siihen mallia hänelle ja toivon, että hän myös herää lopulta huomaamaan, ettei siihen tarvitse rahoja syytää. Olen myöskin vain ihminen, ihmiset haluaa asioita, oli ne sitten heille hyväksi tai ei. Ihminen haluaa rutiineja, jopa se joka sanoo, ettei hän omista rutiineja, mutta varmasti rutiinittomuudessakin on oma rutiininsa. Ihminen saa olla heikko ja tuntea viehtymystä koukuttaviin asioihin, olivat ne sitten henkisiä tai fyysisiä ja ihminen tekee itse valintansa. Ihminen on juuri niin heikko ja vahva, kuin itse näkee olevansa.
En ole vielä ehkä kovinkaan vahva, mutta hyvää vauhtia matkalla kohti Peppi Pitkätossumaista vahvuutta. En ehkä voi saavuttaa sitä koskaan, mutta aina on hyvä tavoitella jotain. Varmasti tulevaisuudessa tulee olemaan vielä monta sataa, jopa tuhatta, kertaa, kun pysähdyn tuijottelemaan tupakkavalikoimaa, mutta pystyn tekemään sen ratkaisun mikä on minulle ja minun perheelleni se oikea. Ainakin toivon niin.
Tiistain aamuisessa punnituksessa BMI:ni oli 25.6, tässähän todellakin ollaan matkalla kohti sitä normaalia painoa.
lauantai 30. heinäkuuta 2011
Notkahdus
Tänään on ollut ehdottomasti koko kolmen kuukauden huonoin päivä.
Tuli aamusta hiukan nalkutettua miehelle kaikesta tyhjästä, siitä seuranneen ketutuksen ansiosta tuli sitten kiskastua pari pullaa pakkasesta, puntarilla stressailu käynnin jälkeen ketutus käyrä oikein pomppas lisää ja teki oikein voltinkin ilmassa ja siitä piristyneenä tempaisin pakkasesta vielä pari keksiä. Tässä vaiheessa olisin seuraavaksi lampsinut vessaan oksentamaan hammasharjan ystävällisellä avustuksella, mutta nyt voisi oikeastaan sanoa, että onneksi lapsukainen katsoi tässä vaiheessa parhaaksi alkaa käyttäytyä vaativasti ja omivasti, joten eihän sitä äiskällä ollut siihen mitään sanottavaa.
Puntari näytti siis tuolloin muka kahta lisäkiloa, mutta mitä nyt äsken kävin uudelleen, niin plussaa oli vain 200 grammaa. Eli enemmän kuin hyvä, että en päässyt oksentamaan. Se tuskin olisi vaikuttanut painoon yhtään mitenkään ja sitä seurannut morkkis olisi ollut sitten vielä kamalampi, kuin tämä 200 gramman aiheuttama.
Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, että kuinka saisin vieroitettua itseäni puntarista. Käyn puntarilla varmaan minimissään sen 10 kertaa päivässä ja sitä maksimi määrää en halua edes arvuutella. Voisi melkein sanoa, että puntari on yksi minun elämäni tärkeimmistä pisteistä. En missään nimessä haluaisi asian olevan niin.
Yritän päivittäin sanoa itselleni erilaisia tavotteita puntarilla käynnin vähentämisen suhteen. Olen edelleen siinä ensimmäisessä tavoitteessa -> käy vain aamulla ja illalla. Jos tuolla tavoitteella onnistuisi joskus kokonaisen viikon menemään, sen jälkeen voisin siirtyä seuraavaan suunnitelmaan eli -> käy vain aamulla. Tuolla voisi kokeilla vetää sen kaksikin viikkoa ennen, kuin uskaltaisin alkaa yrittämään väli päivän jättämistä punnitukseen. Aina kun muistutan itseäni noista tavotteista, huomaan kinaavani itseäni vastaan argumentilla: "Joo, joo aloitan sen sitten huomenna."
Huomenna ja huomenna. Miksi kaikki uusi ja hiukankin hankala aloitetaan aina huomenna? Miksi ei heti nyt tällä palopunaisella sekunnilla! Johtuuko se laiskuudesta vaiko mukavuudenhalusta? Epämukavuuden tunteesta ja siitä, että pitäisi muuttaa täysin itselleen jo niin tutuksi käyneitä rutiineja? Itsestäni alkaa aina tuntumaan, etten ole henkisesti ihan vielä valmis siihen, että nostaisin puntarin jonnekin ylimmälle hyllylle viikoksi ja kävisin vain kerran viikkoon sillä tarkastamassa tilannetta.
Kun sain tietää olevani raskaana, en uskonut olevani henkisesti valmis siihen. Ennen kaikkea minusta tuntui, etten ole valmis syömään päivittäin. "Sinun täytyy syödä kahden edestä." Kaikui koko ajan korvissani anopin vanha uskomus. Eihän sitä raskaana ollessa kahden edestä syödä, silloin syödään vain pikkuisen enemmän korkeintaan ja keskitytään paremminkin tavallista terveellisempään ruokavalioon. Ekat pari viikkoa, kun mietimme mieheni kanssa mitä teemme raskauden suhteen, meni itselläni aikalailla vesi-linjalla. Sen jälkeen, kun minulle valkeni, että minä todella haluan tämän vauvan, minulle myös naksahti päähän se, että enään en perustele itselleni terveellisen ruokailu rytmin aloittamista sanomalla aina vain: "Huomenna." Se oli tehtävä tänään.
Milloinhan olen tarpeeksi rohkea ajattelemaan tuon puntarin kanssa samoin?
Tuli aamusta hiukan nalkutettua miehelle kaikesta tyhjästä, siitä seuranneen ketutuksen ansiosta tuli sitten kiskastua pari pullaa pakkasesta, puntarilla stressailu käynnin jälkeen ketutus käyrä oikein pomppas lisää ja teki oikein voltinkin ilmassa ja siitä piristyneenä tempaisin pakkasesta vielä pari keksiä. Tässä vaiheessa olisin seuraavaksi lampsinut vessaan oksentamaan hammasharjan ystävällisellä avustuksella, mutta nyt voisi oikeastaan sanoa, että onneksi lapsukainen katsoi tässä vaiheessa parhaaksi alkaa käyttäytyä vaativasti ja omivasti, joten eihän sitä äiskällä ollut siihen mitään sanottavaa.
Puntari näytti siis tuolloin muka kahta lisäkiloa, mutta mitä nyt äsken kävin uudelleen, niin plussaa oli vain 200 grammaa. Eli enemmän kuin hyvä, että en päässyt oksentamaan. Se tuskin olisi vaikuttanut painoon yhtään mitenkään ja sitä seurannut morkkis olisi ollut sitten vielä kamalampi, kuin tämä 200 gramman aiheuttama.
Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, että kuinka saisin vieroitettua itseäni puntarista. Käyn puntarilla varmaan minimissään sen 10 kertaa päivässä ja sitä maksimi määrää en halua edes arvuutella. Voisi melkein sanoa, että puntari on yksi minun elämäni tärkeimmistä pisteistä. En missään nimessä haluaisi asian olevan niin.
Yritän päivittäin sanoa itselleni erilaisia tavotteita puntarilla käynnin vähentämisen suhteen. Olen edelleen siinä ensimmäisessä tavoitteessa -> käy vain aamulla ja illalla. Jos tuolla tavoitteella onnistuisi joskus kokonaisen viikon menemään, sen jälkeen voisin siirtyä seuraavaan suunnitelmaan eli -> käy vain aamulla. Tuolla voisi kokeilla vetää sen kaksikin viikkoa ennen, kuin uskaltaisin alkaa yrittämään väli päivän jättämistä punnitukseen. Aina kun muistutan itseäni noista tavotteista, huomaan kinaavani itseäni vastaan argumentilla: "Joo, joo aloitan sen sitten huomenna."
Huomenna ja huomenna. Miksi kaikki uusi ja hiukankin hankala aloitetaan aina huomenna? Miksi ei heti nyt tällä palopunaisella sekunnilla! Johtuuko se laiskuudesta vaiko mukavuudenhalusta? Epämukavuuden tunteesta ja siitä, että pitäisi muuttaa täysin itselleen jo niin tutuksi käyneitä rutiineja? Itsestäni alkaa aina tuntumaan, etten ole henkisesti ihan vielä valmis siihen, että nostaisin puntarin jonnekin ylimmälle hyllylle viikoksi ja kävisin vain kerran viikkoon sillä tarkastamassa tilannetta.
Kun sain tietää olevani raskaana, en uskonut olevani henkisesti valmis siihen. Ennen kaikkea minusta tuntui, etten ole valmis syömään päivittäin. "Sinun täytyy syödä kahden edestä." Kaikui koko ajan korvissani anopin vanha uskomus. Eihän sitä raskaana ollessa kahden edestä syödä, silloin syödään vain pikkuisen enemmän korkeintaan ja keskitytään paremminkin tavallista terveellisempään ruokavalioon. Ekat pari viikkoa, kun mietimme mieheni kanssa mitä teemme raskauden suhteen, meni itselläni aikalailla vesi-linjalla. Sen jälkeen, kun minulle valkeni, että minä todella haluan tämän vauvan, minulle myös naksahti päähän se, että enään en perustele itselleni terveellisen ruokailu rytmin aloittamista sanomalla aina vain: "Huomenna." Se oli tehtävä tänään.
Milloinhan olen tarpeeksi rohkea ajattelemaan tuon puntarin kanssa samoin?
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Uusi tukka ja uudet kujeet (BMI 26)
Tuli tänään sitten piipahdettua kampaajan penkissä ja pakko kyllä todeta, että pidän todella paljon, vaikka onhan tähän taas ensi alkuun hiukan totuttelemista.
Minulla oli viimeksi 18 kesäisenä siili tukka ja siitä lähtien, kun hiukset ovat saaneet kasvaa vapaasti, niin johan nämä olivat puoleen selkään ja tunsin itseni todella epä-minäksi, jos noin nyt voi sanoa.
En nyt vielä kuitenkaan luopunut ihan kaikista pitkistä kutreista vain kolmasosasta, sillä mieheni pyysi että muuttaisin hiukset lyhyiksi pikku hiljaa, että hänellä olisi aikaa totutella. Luulen, ettei hän ihan tätä tarkoittanut, mutta minusta tämä on parempi kuin hyvä näin ja saan vielä tarvittaessa peitettyä lyhyeksi leikatun osan, jos jotakuta vanhempaa sukulaista voi lyhyet hiukset järkyttää (kuten edellisellä kerralla).
Anopin kuullessa tästä minun uudesta hiustyylistä, tuli heti kommentti: "Miten se nyt sellaisen tukan, ku on äiti ihminen?!" Onko hiustyyli muka jotenkin verrannollinen äitiyteen. Jos näin on niin pitäisikö minulla leikata hiukset n. polkkapituisiksi ja pistää permanentti, sillä suurimmalla osalla anopin ikäryhmän äideillä on juuri jotain tämän tyyppistä. Permanentti tuntuu olevan kaikille se must-juttu.
Valitettavasti pakko tuottaa pettymys tämän perus-äiti lookin omaaville äiskille ja todeta, etten ehkä ihan vielä ole valmis mihinkään noin radikaaliin ja toivoa, ettei nämä minun hiukseni, tee minusta anopin silmissä nyt ihan surkeaa äitiä. Harmillista sinällään, jos hänen mielestään hiukseni kasvattavat poikaani.
Itse rakastan näitä hiuksia ja ihan sormet jo syyhyä päästä värjäilemään tätä päätä.
Eilen tuli tehtyä muutaman päivän ruoaksi sitten kesäkurpitsa-kiusausta. Mies suhtautui aluksi todella epäilevästi, mutta kun otin tuon tekeleeni uunista hän oli jo piirittämässä sitä ja kehui tuoksua. Eli voisin päätellä, että ruoka oli hänenkin mielestään täysin onnistunutta, kun sitä kelpasi syödä kolmen lautasellisen verran ja hyvähän tuo on, että kelpaa.
Tämä laihdutus projekti on tavallaan minun ja mieheni yhteinen harrastus. Molemmille tuli lisäkiloja raskauden aikana ja varsinkin siinä loppuvaiheessa, kun olin koko ajan leipomassa jotain herkkuja. Itselläni laihtumista joudutti toki synnytys ja sittemmin imetys, joten sain siinä hyvän alkuspurtin mieheeni nähden. Nyt toki vauhti on hidastunut ja painon tippuminen on hitaampaa kuin miehelläni ja ihan kateellisena olen seurannut hänen lukemiaan.
Tiistait ovat meidän punnituspäiviämme. On huomattavasti mukavampaa, kun laihdutetaan yhdessä, molemmat saavat tukea toisiltaan, tsemppausta hyvinä ja huonoina päivinä ja onhan se kivaa jakaa tuloksia toisen kanssa juurikin tyyliin: "Katsos nämä housut ei enään pysy ilman vyötä." On todella piristävää, kun tietää että toinenkin tekee töitä saman aiheen parissa yhtä ankarasti kuin itsekin ja, että jotakuta oikeasti kiinnostaa kuulla ja nähdä miten minäkin edistyn. On ihanaa saada kannustusta herkkujen hylkäämisen suhteen ja muistutusta, ettei niillä herkuilla voi korvata oikeita aterioita, sillä se on minulle se vaikein pala koko touhussa.
Nyt kuitenkin täytyy kiiruhtaa, kun poikanen kutsuu.
Tämän päivän punnituksen jälkeinen BMI on siis tasan 26
Hitaasti mutta varmasti :)
Minulla oli viimeksi 18 kesäisenä siili tukka ja siitä lähtien, kun hiukset ovat saaneet kasvaa vapaasti, niin johan nämä olivat puoleen selkään ja tunsin itseni todella epä-minäksi, jos noin nyt voi sanoa.
En nyt vielä kuitenkaan luopunut ihan kaikista pitkistä kutreista vain kolmasosasta, sillä mieheni pyysi että muuttaisin hiukset lyhyiksi pikku hiljaa, että hänellä olisi aikaa totutella. Luulen, ettei hän ihan tätä tarkoittanut, mutta minusta tämä on parempi kuin hyvä näin ja saan vielä tarvittaessa peitettyä lyhyeksi leikatun osan, jos jotakuta vanhempaa sukulaista voi lyhyet hiukset järkyttää (kuten edellisellä kerralla).
Anopin kuullessa tästä minun uudesta hiustyylistä, tuli heti kommentti: "Miten se nyt sellaisen tukan, ku on äiti ihminen?!" Onko hiustyyli muka jotenkin verrannollinen äitiyteen. Jos näin on niin pitäisikö minulla leikata hiukset n. polkkapituisiksi ja pistää permanentti, sillä suurimmalla osalla anopin ikäryhmän äideillä on juuri jotain tämän tyyppistä. Permanentti tuntuu olevan kaikille se must-juttu.
Valitettavasti pakko tuottaa pettymys tämän perus-äiti lookin omaaville äiskille ja todeta, etten ehkä ihan vielä ole valmis mihinkään noin radikaaliin ja toivoa, ettei nämä minun hiukseni, tee minusta anopin silmissä nyt ihan surkeaa äitiä. Harmillista sinällään, jos hänen mielestään hiukseni kasvattavat poikaani.
Itse rakastan näitä hiuksia ja ihan sormet jo syyhyä päästä värjäilemään tätä päätä.
Eilen tuli tehtyä muutaman päivän ruoaksi sitten kesäkurpitsa-kiusausta. Mies suhtautui aluksi todella epäilevästi, mutta kun otin tuon tekeleeni uunista hän oli jo piirittämässä sitä ja kehui tuoksua. Eli voisin päätellä, että ruoka oli hänenkin mielestään täysin onnistunutta, kun sitä kelpasi syödä kolmen lautasellisen verran ja hyvähän tuo on, että kelpaa.
Tämä laihdutus projekti on tavallaan minun ja mieheni yhteinen harrastus. Molemmille tuli lisäkiloja raskauden aikana ja varsinkin siinä loppuvaiheessa, kun olin koko ajan leipomassa jotain herkkuja. Itselläni laihtumista joudutti toki synnytys ja sittemmin imetys, joten sain siinä hyvän alkuspurtin mieheeni nähden. Nyt toki vauhti on hidastunut ja painon tippuminen on hitaampaa kuin miehelläni ja ihan kateellisena olen seurannut hänen lukemiaan.
Tiistait ovat meidän punnituspäiviämme. On huomattavasti mukavampaa, kun laihdutetaan yhdessä, molemmat saavat tukea toisiltaan, tsemppausta hyvinä ja huonoina päivinä ja onhan se kivaa jakaa tuloksia toisen kanssa juurikin tyyliin: "Katsos nämä housut ei enään pysy ilman vyötä." On todella piristävää, kun tietää että toinenkin tekee töitä saman aiheen parissa yhtä ankarasti kuin itsekin ja, että jotakuta oikeasti kiinnostaa kuulla ja nähdä miten minäkin edistyn. On ihanaa saada kannustusta herkkujen hylkäämisen suhteen ja muistutusta, ettei niillä herkuilla voi korvata oikeita aterioita, sillä se on minulle se vaikein pala koko touhussa.
Nyt kuitenkin täytyy kiiruhtaa, kun poikanen kutsuu.
Tämän päivän punnituksen jälkeinen BMI on siis tasan 26
Hitaasti mutta varmasti :)
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Aloitus puheenvuoro (BMI 26,1)
Ajattelin näin aluksi kertoa hiukan omasta historiastani ja näin ensimmäisessä pävityksessäni nimenomaan paneutua täysillä itseeni laihduttajana.
Olen sanalla sanoen koko ikäni ollut jojoilija. En ole lopulta koskaan tyytyväinen mihinkään. En koskaan näe peilistä sitä mitä haluaisin. Aina olen joko liian lihava tai liian laiha. Useimmiten kuitenkin tuota ensimmäistä.
Olen siis ollut, niin kauan kuin muistan ainaisella dietillä, kuten varmasti niin monet muutkin.
Alimillaan BMI on ollut 14,3 ja korkeimmillaan 32.
Nyt sitten haluaisin vihdoinkin löytää sen kultaisen keskitien. En halua laihtua ja lihoa, lihoa ja laihtua, koko ajan ees taas. Haluan pystyä antamaan lapselleni (tulevaisuudessa lapsilleni), terveen mallin siitä kuinka omaan vartaloonsa pitää suhtautua ja kuinka sitä täytyy osata arvostaa ainakin sen verran, että painoa ei päästä heijaamaan tuollaisissa lukemissa ees sun taas.
Haluaisin sanoa, että tämän blogin avulla seuraan viimeistä laihduttamistani. Kirjoitan tänne suoraan tunteitani ja ajatuksiani, ruokavaliostani ja liikunnasta, sekä toivoisin voivani kirjoittaa myös elämästäni yleensä, sillä tälläisen projektin aikana korostuu vain se miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lopulta, kun onnistun saavuttamaan tavoite painoni tämä blogi muuttuu (toivottavasti) kertomaan opettelusta pitää paino siinä mihin sen halusin, ilman että se lähtee radikaaliin nousuun tai laskuun.
Siispä aloitus BMI:ni on 26,1 n. 3kk synnytyksestä
Tavoite BMI olisi 22 ja tähän tavoitteeseen haluaisin päästä seuraavan 9 kk aikana.
Aikaa on sen vuoksi noin paljon, kun yritän välttää, että aloittaisin hirvittävän kirimisen ja näin ollen koko touhu pääsisi karkaamaan käsistä. Ja eikös sitä niin sanota, että mitä vakaammalla tahdilla painon saa pois, niin silloinhan se pitäisi olla helpompi saada pysymään poissa.
Nyt olisi siis mahdollisuus päästä testaamaan sekin väite.
Mutta nytten tältä osin seuraavaan kertaan ja tämä laihdutus olisi hyvä aloittaa kunnon unilla (tai ainakin, niin kunnollisilla kuin mitä tuo pieni tuhiseva rakkaus-pakkaus antaa).
Olen sanalla sanoen koko ikäni ollut jojoilija. En ole lopulta koskaan tyytyväinen mihinkään. En koskaan näe peilistä sitä mitä haluaisin. Aina olen joko liian lihava tai liian laiha. Useimmiten kuitenkin tuota ensimmäistä.
Olen siis ollut, niin kauan kuin muistan ainaisella dietillä, kuten varmasti niin monet muutkin.
Alimillaan BMI on ollut 14,3 ja korkeimmillaan 32.
Nyt sitten haluaisin vihdoinkin löytää sen kultaisen keskitien. En halua laihtua ja lihoa, lihoa ja laihtua, koko ajan ees taas. Haluan pystyä antamaan lapselleni (tulevaisuudessa lapsilleni), terveen mallin siitä kuinka omaan vartaloonsa pitää suhtautua ja kuinka sitä täytyy osata arvostaa ainakin sen verran, että painoa ei päästä heijaamaan tuollaisissa lukemissa ees sun taas.
Haluaisin sanoa, että tämän blogin avulla seuraan viimeistä laihduttamistani. Kirjoitan tänne suoraan tunteitani ja ajatuksiani, ruokavaliostani ja liikunnasta, sekä toivoisin voivani kirjoittaa myös elämästäni yleensä, sillä tälläisen projektin aikana korostuu vain se miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lopulta, kun onnistun saavuttamaan tavoite painoni tämä blogi muuttuu (toivottavasti) kertomaan opettelusta pitää paino siinä mihin sen halusin, ilman että se lähtee radikaaliin nousuun tai laskuun.
Siispä aloitus BMI:ni on 26,1 n. 3kk synnytyksestä
Tavoite BMI olisi 22 ja tähän tavoitteeseen haluaisin päästä seuraavan 9 kk aikana.
Aikaa on sen vuoksi noin paljon, kun yritän välttää, että aloittaisin hirvittävän kirimisen ja näin ollen koko touhu pääsisi karkaamaan käsistä. Ja eikös sitä niin sanota, että mitä vakaammalla tahdilla painon saa pois, niin silloinhan se pitäisi olla helpompi saada pysymään poissa.
Nyt olisi siis mahdollisuus päästä testaamaan sekin väite.
Mutta nytten tältä osin seuraavaan kertaan ja tämä laihdutus olisi hyvä aloittaa kunnon unilla (tai ainakin, niin kunnollisilla kuin mitä tuo pieni tuhiseva rakkaus-pakkaus antaa).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)